Miten meni omasta mielestä?

Ennen reissua kirjoitin kuvauksen CDT:stä sen mukaan, minkälaisen käsityksen olin siitä saanut muiden vaeltajien blogeista, videoista ja kokemuksista. Nyt kun vaellus on takana, on hyvä palata noihin käsityksiin ja siihen, kuinka hyvin ne vastasivat todellisuutta ja miten se reissu noin ylipäätään meni.

KUINKA KEHO JA MIELI JAKSOIVAT

Glacierin kansallispuiston lupasysteemin vuoksi vaellus oli pakko aloittaa rauhassa. Leiripaikat on varattava etukäteen ja meille sattui ystäväni Skybirdin kanssa sellaiset leirit, että välimatkat olivat maltillisia vaikka leiripaikat olivatkin aika paljon sivuun reitiltä. Joillain kävi huonompi tuuri, jos ei vaikka saanut lupia ollenkaan niin oli vaellettava ensimmäisen päivän aikana 45 kilometriä Kanadan rajalta Many Glacieriin asti. Siinä saattaa pilata jalkansa heti alkuun, jos niitä ei ole valmisteltu erityisen hyvin tulevaa koitosta varten. Pidimme lisäksi yhden lepopäivän East Glacierissä, reilun viikon vaeltamisen jälkeen. Kaikilla on vaelluksen alussa intoa ja halua kävellä pitkiä päiviä, mutta se voi kostautua rasitusvammana tai rakkoina. Maltillinen alku siis varmasti auttoi siinä, ettei minulla ollut ongelmia jalkojen, eikä minkään muunkaan kanssa. Jalkani kärsivät ainoastaan silloin kun oli tosi kuuma, siitä syystä sainkin rakot kävellessäni Anacondaan tietä pitkin ja Great Divide Basinissä jalkani turposivat kuumuudesta niin että hyvä kun kengät eivät revenneet liitoksistaan. Viimeiset kilometrit asfaltilla Rawlinsin kaupunkiin olivat pitkiä ja tuskaisia.

Sitten oli tietysti se olkapään sijoiltaan meno Tetonin kansallispuistossa. Siinäkin olisi voinut käydä todella paljon huonommin, jalka vain lipsahti märällä kivellä ja sekunnissa upea vaelluspäivä muuttui epävarmuudeksi koko reissun jatkumisen osalta. “Onneksi” sama olkapää oli mennyt sijoiltaan jo edellisenä vuonna, eli oli jo valmiiksi löystynyt eikä mitään mennyt varsinaisesti rikki. Sain sen itse takaisin paikoilleen ja kipukin hävisi muutaman lepopäivän jälkeen.

Näin pitkälle matkalle mahtuu väkisinkin niitä huonojakin päiviä, kun ei huvittaisi yhtään. Näin jälkeen päin kun miettii, niin muistan että Montanan ja Idahon rajaa pitkin vaeltaessa olin aika tympääntynyt siihen “vihreään vuoristorataan”. Reitti kulki kivikkoisia mönkijäteitä ylös ja alas jyrkkien vihreiden kukkuloiden yli ja oli todella kuuma. Siellä ymmärsi hyvin käsitteen “puds” (pointless ups and downs), eli täysin turhat ylä- ja alamäet. Silloin mieltä piristi seura, kun kanssani samaa matkaa vaelsi Beans, Go Pro, Jared ja Physics. Monta muutakin rankkaa päivää pelasti se, kun tapasi matkalla muita vaeltajia ja sai yhdessä heidän kanssaan päivitellä miten hankalaa oli ollut.

Sen jälkeen en muistakaan minkäänlaista tympääntymistä ennen kuin Coloradon loppupuolella, kun San Juanin vuoristossa alkoi tulla lunta. En ollut nähnyt ketään muuta vaeltajaa lähes kahteen viikkoon, kaikki oli märkää ja kylmää ja rämmin yksin hangessa. Päästyäni Pagosa Springsiin olin motellissa yksin kaksi yötä ja mietin, mitä teen. Luovuttaminen kävi mielessä, sää ei ollut paranemassa lähiaikoina eikä minulla ollut varaa jäädä yksin kalliiseen motelliin pidemmäksi aikaa. Päätin kuitenkin, että ainakin seuraavan osavaltion rajalle minun on käveltävä, sinne oli vielä 3 päivää. Onneksi jatkoin, enkä siinä vaiheessa tiennyt sitäkään että myös koko New Mexico tulisi olemaan odotettua kylmempää säätä.

Montanahon vihreä vuoristorata

Coloradossa oltiin koko ajan korkealla ja maisemat olivat sen mukaisia

Tässä kohtaa Coloradoa ei enää naurattanut

MITKÄ ASIAT YLLÄTTIVÄT

Itse reitti vastasi aika hyvin odotuksiani. Olin katsonut niin monia videoita ja lukenut blogeja, että minulla oli aika hyvä käsitys siitä minne olin menossa. Epävakaisista sääoloistakin tiesin, mutta se ehkä kuitenkin vähän yllätti, miten usein sain piileskellä ukkoskuuroilta ja rakeilta. Niitä tuli joillain osuuksilla päivittäin, joten jonkun ajan päästä siihenkin tottui. Kaivoin vain sateenvarjon repun sivutaskusta ja jatkoin matkaa, paitsi jos olin jossain korkealla ja piti oikeasti etsiä suojaa ukkoselta. Reissulla kohtasin elämäni pelottavimmat ukkosmyrskyt ja selvisin niistäkin!

CDT:stä sanotaan että sillä on (monen mielestä) liian paljon tiellä kävelyä. Onhan sitä, mutta suurin osa teistä on pieniä mökkitien tapaisia tai hiekkateitä. Sellaisilla kävely ei haitannut minua laisinkaan ja kuten olen saattanut aikaisemminkin mainita, polku oli usein niin haastavaa että välillä tiellä kävelystä oikein ilahtui. Joskus oli vaihtoehtoina polku tai tie, yleensä valitsin sen missä oli hienommat maisemat, tai paremmin vettä saatavilla. Muutenkin minusta CDT on mahtava reitti siinä mielessä, että siellä on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja! Monet vaihtoehdot tietysti tekevät myös sen, että näet muita vaeltajia vielä vähemmän kun porukka leviää useammalle eri reitille.

Colorado yllätti vaeltajan. Vaikka tiesin, että tämä vuoristoinen osa-valtio tulee olemaan haastava, se oli vieläkin rankempi kuin osasin odottaa. Coloradossa CDT on lähes koko ajan yli 3000 metrin korkeudessa ja korkeuseroja on paljon. Vaikka minulla ei ollut korkeuden kanssa mitään varsinaisia ongelmia, eteneminen oli hitaampaa kuin ajattelin ja kylmyys lisäsi haastetta. Denverissä kaverin luona vietetyt pari päivää piristivät ja kun sain sieltä lähtiessä vielä seurakseni PCT:ltä tutun Twigin, askel keveni taas kummasti. Mietimme Twigin kanssa että olemme kumpikin vähän “väliinputoajia” vaelluspiireissä, koska olemme nelikymppisiä naisia. Suurin osa pitkillä vaelluksilla olevista ovat 20-35 vuotiaita, tai sitten reippaasti vanhempia eli 50-65. Kaikki meidän ikäisemme ovat kai lasten kanssa kotona.

Vielä yksi yllättävä asia oli kylmyys. Kuvittelin, että kuten PCT:llä, CDT:lläkin aavikkoinen loppumatka New Mexicossa olisi lämpimämpää vuoristoisen Coloradon jälkeen. Näin ei ollut, vaan kylmät säät jatkuivat ihan loppuun asti. Vielä 150 km ennen Meksikon rajaa satoi lunta. Eli suurin piirtein kaksi viimeistä kuukautta oli kylmä, etenkin öisin jolloin lämpötila laski nollan tienoille tai jopa alle. Päivisin saattoi kyllä välillä olla mukavan lämmin.

Seuraava ukkospilvi taas vyörymässä päälle Montanassa

Lumisade New Mexicossa

CDT VS PCT

Tätä aina kysytään; minkälainen Continental Divide Trail on verrattuna Pacific Crest Trailiin? Se on villimpi, vaikeampi sekä maastoltaan että sääoloiltaan. Harva se päivä luonto heittää haasteita joista sinun on selvittävä. Oli se sitten 12 km kaatuneita puunrunkoja polulla, tulvivia jokia, piikikkäitä kasveja, lumisia solia, mutaa, kuumuutta ja pitkiä välejä vesipiteeltä toiselle, villieläimiä tai metsäpaloja. Ainoastaan metsäpaloista oli PCT:llä enemmän harmia kuin CDT:llä, kaikki muut tekijät olivat CDT:llä potenssiin 10.

Reitillä pysyminen oli paljon haastavampaa. Kun PCT:llä oli hyvät opasteet ja selkeä polku, hyvin harvoin joutui tarkistamaan sijaintia. CDT:llä sitä joutui tekemään paljon enemmän. Opasteita on harvakseltaan ja aina ei ole edes polkua. On hyvin kuvaavaa, että onnistuimme hukkaamaan polun vielä koko CDT:n viimeisellä kilometrillä kun raja oli jo näkyvissä.

CDT:llä mukava asia on se, että sinne ei tarvitse lupia kuin muutamaan kansallispuistoon. Glacierin kansallispuiston lupahässäkkä on kyllä vähän haasteellinen enkä viitsi sitä alkaa tähän purkamaan, mutta vinkkejä löytyy jos joku sen kanssa tuskailee! Yellowstonessa pitää myös olla luvat leiripaikoille, mutta niiden hankkiminen on järjestetty paljon helpommin, se vaatii vain yhden puhelun. Rocky Mountainin kansallispuisto oli osittain suljettu edellisen vuoden metsäpaljon jäljiltä, joten se jäi kiertämättä.

Liftaamista oli mielestäni paljon enemmän kuin Pacific Crest Trailillä. Joissain paikoissa kyydin saaminen oli aika haastavaa ja loppumatkasta peukalo pystyssä tien poskessa seisominen alkoi jo vähän ottaa päähän. Aina sain kuitenkin loppujen lopuksi kyydin ja kaikki ihmiset olivat erittäin mukavia ja avuliaita.

Kansallispuistojen alueella leiriytyminen on tarkkaa hommaa

OHJEITA TULEVILLE CDT-VAELTAJILLE

Jos joku siellä nyt suunnittelee lähtevänsä CDT:lle (tai pätevät nämä neuvot monille muillekin reiteille!) joskus tulevaisuudessa, niin tässä muutama neuvo:

• Älä mieti vaan lähde! Reitti on vaativa monella eri tapaa, mutta kaikesta selviää! CDT:llä on sen verran kulkijoita että sieltä kyllä löytää seuraa jos ei halua vaeltaa yksin. Etenkin Looking Glass Base Camp East Glacierissä reitin alkupäässä oli loistava paikka verkostoitua muiden vaeltajien kanssa.

• Sobo or no go! Eli vaella pohjoisesta etelään, tai älä vaella ollenkaan. Tällä reitillä jos jossain on järkevää mennä “alamäkeen” eli Kanadasta Meksikoon. Monena vuonna etelästä pohjoiseen vaeltavat törmäävät lumeen saapuessaan Coloradoon tai metsäpaloihin pohjoisempana ja joutuvat muuttamaan suunnitelmiaan.

• Lähde ajoissa. Minä lähdin 15.6. joka oli tosi aikaisin, lunta oli vielä paljon ja eteneminen hitaampaa. Tosin alussa vaellan hitaammin joka tapauksessa ja lumi ei ole minulle ongelma. Moni myöhemmin lähtenyt sai minut kiinni koska lumien hävittyä kävely on nopeampaa (ehkä he olivat muutenkin nopeampia). Heinä-elokuussa vaarana ovat metsäpalot etenkin Montanan ja Idahon rajan tuntumassa, niitä oli viime vuonnakin. Kun aloitat ajoissa ehdit toivottavasti alta pois ennen niitä ja myös pois Coloradosta ennen isompia lumisateita.

• Ole joustava! Continental Divide on pahamaineinen muun muassa haasteellisten sääolojen vuoksi, eikä syyttä. Pidä aikataulu joustavana, liian aikainen paluulento aiheuttaa stressiä ja saatat sen pakottamana joutua vaeltamaan todella ikävissä olosuhteissa. Ole valmis muuttamaan suunnitelmia ja odottamaan sään muuttumista tarvittaessa. Suomessa huono sää harvemmin estää retkeilyä, mutta korkealla vuoristossa se on ihan toinen juttu.

• Testaa, testaa, testaa! Mikä varustesettisi sitten onkin, testaa se monenlaisissa olosuhteissa ennen reissua jotta varmasti osaat käyttää varusteitasi ja tiedät niiden sopivan sinulle. Mielipiteitä varusteista on yhtä monia kuin on vaeltajiakin, jos joku varuste toimii sinulla niin on ihan sama mitä mieltä muut siitä ovat.

• Suodata kaikki vesi! Yllättävän moni sai giardian CDT:llä ja osa heistä joutui jättämään koko vaelluksen kesken. Tosin tiedän varmaksi että myös sellaiset saivat giardian jotka suodattivat ihan kaiken luonnosta ottamansa veden.

• Varaudu kylmään ja märkään säähän! Jos mietit esimerkiksi kahden erilaisen makuupussin tai untuvatakin välillä, ota se lämpimämpi! Ainakin Coloradoa varten. Moni tarppia käyttänyt päätyi vaihtamaan telttaan jossain kohtaa vaellusta sääolojen takia. Tarppi vain ei suojaa tarpeeksi kun vettä/lunta tulee vaakatasossa.

• Kuuntele kehoasi! Kroppasi kyllä kertoo kun se tarvitsee lepoa, silloin sitä on viisainta järjestää ennen kuin pienistä ongelmista tulee liian isoja.

• Älä luovuta! Itselläni kävi luovuttaminen todella lähellä kun ongelmat kasaantuivat (vaikeat/vaaralliset olosuhteet, väsymys, koti-ikävä, yksinäisyys), mutta otin aikalisän ja tottelin neuvoa jonka olen niin monta kertaa antanut muille: Älä luovuta huonona päivänä! Jatka ainakin 3 päivää lisää ja mieti tilannetta sitten uudestaan. Vaikka luovuttamistakaan ei pidä hävetä, se voi olla joissakin tilanteissa perusteltua ja se ainoa oikea ratkaisu. Pääasia että olet itse sinut päätöksesi kanssa.

Yhteenvetona voisin todeta, että olihan reissu! Vaikein vaellus mitä olen ikinä tehnyt, niin monella tapaa. Mutta siksi myös erittäin palkitseva. Tämä oli ensimmäinen pitkä vaellukseni, jolla sain pidettyä yhtenäisen jalanjäljen koko matkan (Jee, hyvä minä!). Te Araroalla ja PCT:llä se katkesi erinäisistä syistä, jotka eivät aina riippuneet minusta. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että olin tarpeeksi rohkea lähtemään omille reiteille pelkän punaisen viivan seuraamisen sijaan (karttasovelluksessa pääreitti on merkitty punaisella). Tetonin kansallispuisto, Gros Ventren erämaa ja Wind River high route olivat ehdottomasti koko reissun kohokohtia, näitä vaihtoehtoisia reittejä voin lämpimästi suositella.

Nyt siis entistäkin vahvempana ja kokeneempana kohti uusia seikkailuja!

Kaunis ja villi Gros Ventren erämaa

Wind River high route oli niin järisyttävän upea, että sinne on päästävä joskus uudelleen!