vuorikiipeily

Olen tehnyt tämän saman Stok Kangrin matkan aikaisemminkin, neljä vuotta sitten. Silloin vuoren perusleirissä oli huomattavasti vähemmän porukkaa kuin nyt. Tänä vuonna telttoja oli vaikka kuinka paljon, sekä hieman syrjemmässä jokaisella porukalla oli oma vessatelttansa. Monella porukalla näytti olevan samat siniset Quechuan teltat, kuin meilläkin. Pirkko kulki leiristä toiseen ja sai varmasti anovalla katseellaan joka porukalta jotain herkkuja ja rapsutuksia. Pirkko on siis koira, josta kerroin edellisissä kirjoituksissa, ei nälkäinen kiipeilijä.

Continue reading Stok Kangri osa 3 – Huipulle!

Read more

Sumdon leirissä aamu valkeni pilvisenä, mutta ei sentään satanut. Vedin kuitenkin suosiolla kuorihousut jalkaan, mikäli sade jossain kohtaa alkaisi. Laukkujen pakkaamisen ja aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään kohti seuraavaa leiriä, jonne olisi noin 5 tunnin kävely, nousumetrejä tulisi noin 500. Sää vaihteli aurinkoisesta ja kuumasta heikkoon vesisateeseen, kunnes sade alkoi ihan kunnolla. Ei mennyt kauaa kun koko joukkiomme valui vettä, onneksi on kuorivaatteet!

Continue reading Stok Kangri osa 2

Read more

Kurotin vieruskaverini yli kohti lentokoneen ikkunaa ja yritin nähdä ulos. Allamme levittäytyi Intian Himalajan vuoret, tumman harmaan kiven ja kirkkaan valkoisen lumen muodostama todella kaunis maisema. Olimme laskeutumassa Lehiin, Ladakhin alueen pääkaupunkiin, joka sijaitsee Pohjois-Intiassa, Jammun ja Kashmirin osavaltiossa. Leh on 3500 metrin korkeudella, joten viettäisimme siellä kolme kokonaista päivää totutellen ohuempaan ilmaan, ennen lähtöä vaellukselle Hemisin kansallispuistoon ja sitä kautta yrittämään Stok Kangrin (6120m) huipulle.

Continue reading Stok Kangri osa 1

Read more

Vietimme kaksi lepopäivää ykkösleirissä ennen huipulle lähtöä. Koko ensimmäisen päivän satoi lunta, joten pyykinpesuun päästiin vasta toisena päivänä. Onneksi aurinko kuivattaa vuoripurossa huuhdotut vaatteet hetkessä. Saimme myös kuivateltua makuupussit ja kengät, kosteus ei ole hyvä asia kun ollaan korkealla ja lämpötila voi laskea hyvinkin alas.

Aurinkoinen lepopäivä ykkösleirissä. Pyykinpesua, kamojen kuivattelua, niin ja yhdet oluet.

Aurinkoinen lepopäivä ykkösleirissä. Pyykinpesua, kamojen kuivattelua, niin ja yhdet oluet.

Ykkös- ja kakkosleirin välinen jäätikkö ei tuntunut läheskään yhtä raskaalta tällä kertaa, selviydyimme siitä kaksi tuntia nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Oli siis todella hyvä fiilis kun pääsimme kakkosleiriin. Tällä kertaa olin antanut makuupussini kantajalle, joten reppuni oli 2 kiloa kevyempi. Vietimme kakkosleirissä kaksi yötä yhden sijaan, koska yhdellä porukastamme oli päänsärkyä koko ensimmäisen yön. Toisena aamuna pakkasimme kamat ja lähdimme nousemaan toistamiseen kohti kolmosleiriä. Jotenkin tämäkin pätkä tuntui henkisesti paljon helpommalta tällä kertaa, kun tiesi minkälainen nousu on odotettavissa. Ensimmäisessä ylämäessä jouduin kuitenkin pitämään monta taukoa, jostain syystä ponnistelu aiheutti pientä huimausta. Onneksi se meni ohi kun selvisin jyrkänteen yläpäähän.

Kakkosleirissä aika kului parhaiten leiriin saapuvia ihmisiä tarkkaillessa.

Kakkosleirissä aika kului parhaiten leiriin saapuvia ihmisiä tarkkaillessa.

Kolmosleiri (6100m)

Jälleen kolmosleirissä (6100m)

Kolmosleirissä ilta meni lunta sulatellessa, huiputuspäivälle tarvittaisiin paljon juomavettä. Sovimme oppaamme kanssa, että lähtö olisi kello viisi aamulla, olettaen että sää on hyvä. Ilta oli aurinkoinen eikä läheskään niin tuulinen kuin edellisellä kerralla, hyvillä mielin kaivauduimme makuupusseihin odottamaan aamua. Ihme kyllä sain jopa nukuttua jonkun verran, heräsin täydestä unesta kun oppaamme Beso kävi ravistelemassa telttaamme herätyksen merkiksi. Hotkaisimme puurot ennätysvauhtia ja pian olimmekin jo ulkona valmiina lähtöön.

Leiristä lähti paljon muitakin kohti huippua samaan aikaan. Viideltä aamulla oli vielä pimeää, rinteessä näkyi hitaasti etenevä vana otsalamppujen valoja. Ensin laskeuduimme noin 100 metriä notkelmaan, sitten alkoi ylämäki. Tällä kertaa se ei ollutkaan pelkkää lunta ja jäätä, vaan enimmäkseen kivikkoa ja lunta siellä täällä. Jääraudat jalassa kivikkoinen rinne ei ole todellakaan helppoa nousta, ylempänä lunta oli kuitenkin jo enemmän. Varpaani olivat kylmät jo liikkeelle lähtiessä, mutta toivoin, että ne siitä lämpenisivät kun pääsemme vauhtiin. Pakkasta oli ehkä noin -10 ja -15 välillä, tuuli teki siitä kuitenkin vielä kylmemmän tuntuisen.

Pari vuotta sitten palellutin varpaani sen verran pahasti, että tunnon palautuminen kesti kolmisen kuukautta. Sen jälkeen jalat on palelleet selvästi helpommin, tästä syystä olin hankkinut Milletin Everest Summit-kengät, parhaat mitä rahalla saa. Niillä porukka kiipeää Everestillekin. Mutta eipä auttaneet kalliit kengät eikä merinovillasukat, eikä se, että olin pitänyt sisäkengät makuupussissa yön. 6500 metrin kohdalla totesin etten ole tuntenut jalkateriäni enää pitkään aikaan. Tuuli oli yltynyt melkoisesti siitä, mitä se oli lähtiessä. En voinut kuvitellakaan että ottaisin edes rukkaset pois kädestä, puhumattakaan kenkien riisumisesta, että voisi lämmitellä varpaita. Tiesin että huipulle olisi vielä ainakin neljän tai jopa viiden tunnin nousu, joten pienen neuvonpidon jälkeen totesin kiipeilykavereille, että taitaa olla meikäläisen aika lähteä alas. Sain mukaani yhden oppaista, toivotin muille onnea huiputukseen ja lähdin takaisin kohti leiriä.

Hienot näkymät Tadzikistaniin.

Hienot näkymät Tadzikistaniin.

Matkalla takaisin kolmosleiriin.

Matkalla takaisin kolmosleiriin.

Viideltä iltapäivällä loputkin retkueestamme palasivat kolmosleiriin, saavutettuaan Pik Leninin huipun (7134m). Todella hieno suoritus, suomalaisia ei tämän vuoren huipulla ole kovin montaa seisonut. Koko reissu oli mennyt omalta osalta muuten niin hyvin, ettei huipun saavuttamatta jääminen edes harmittanut kovin paljon. Olimme vuorella 19 päivää, vaikka yksi niistä meni vähän huonosti, ei se pyyhi pois 18 hyvin mennyttä päivää ja koko hienoa kokemusta. Enemmän otti päähän se, että edes kalliit kengät eivät pitäneet varpaitani tarpeeksi lämpimänä. Seuraavalle reissulle on hommattava lämmitettävät pohjalliset, jos sekään ei auta niin on varmaan luovutettava ja pysyttävä pois kylmistä paikoista.

image

Oli mahtavaa päästä takaisin alas vuorelta, kun sai laskea painavan repun pois selästä tietäen, että sitä ei tarvitse enää tällä reissulla (täytenä) kantaa.

Read more

Aklimatisoitumiskierroksen viimeinen rutistus oli nousu kakkosleiristä kolmoseen. Korkeuseroa leirien välillä on 800 metriä, joka näissä korkeuksissa on jo melkoisen paljon. Oltiin kakkosleirissä jo pari päivää silmäilty sitä jyrkkää mäkeä, jota lähdettäisiin nousemaan. Näytti pahalta, mutta ei sitten loppujen lopuksi tuntunut siltä. Ensimmäisen jyrkän osuuden yläpäässä juotiin kupit teetä ja jatkettiin sitten hissukseen loivempaa harjannetta kohti 350 metrin jyrkkää nousua. Erityisesti tämä viimeinen nousu oli kakkosleiristä näyttänyt hurjalta, kun siinä taapertavat ihmiset näkyivät vain pieninä ”muurahaisina” isossa valkoisessa rinteessä. Tuulikin yltyi tässä vaiheessa, aikaisempina päivinä ei ollut tuullut juuri ollenkaan, mutta nyt piti piiloutua hupun suojiin kun viima puhalsi rinteestä irtolunta kasvoille.

Polku kakkosleiristä ylöspäin. Ei näytä tässä kovin pahalta.

Polku kakkosleiristä ylöspäin. Ei näytä tässä kovin pahalta.

Tassua toisen eteen, kakkosleiri näkyy alhaalla.

Tassua toisen eteen, kakkosleiri näkyy alhaalla.

Tankkaustauko ja sitten matka jatkuu oikealla näkyvää harjannetta pitkin.

Tankkaustauko ja sitten matka jatkuu oikealla näkyvää harjannetta pitkin.

Toisaalta jyrkkää mäkeä on helpompi nousta, kuin loivaa. Sitä vain tuijottaa edessä nousevan kantapäitä, keskittyy yhteen askeleeseen kerrallaan ja nousumetrejä tulee nopeammin. Kun nousu on niin jyrkkä, että ylös katsominen vie tasapainon, on parempi kun ei vilkuile ympärilleen. Jossain vaiheessa tätä 350 metrin nousua alkoi päätä jomottaa. En kuitenkaan huolestunut siitä, aurinko paistoi ja olo oli muuten loistava. Kolmosleiri oli pystytetty heti jyrkänteen yläpäähän, joten tällä kertaa säästyttiin ”ehkä sitten seuraavan kumpareen takana”-ilmiöltä.

Melkein perillä, nousua jo lähes 800 metriä kakkosleiristä.

Melkein perillä, nousua jo lähes 800 metriä kakkosleiristä.

Vihdoin kolmosleirissä (6100m) ja yhdellä jos toisellakin otsaa jomottaa.

Vihdoin kolmosleirissä (6100m) ja yhdellä jos toisellakin otsaa jomottaa.

Päänsärky vain paheni ja muutenkin alkoi ällöttää ajatus nuudeleista tai yleensäkään mistään ruoasta. Painuin siis vain telttaan ja yritin keskittyä veden juomiseen, ettei korkeassa ilmanalassa alati vaaniva nestehukka pahenna tilannetta entisestään. Yöllä tuuli vielä yltyi entisestään ja vaikka sain päänsärystä huolimatta nukuttua ihmeen hyvin, oli hetkiä kun vain kuuntelin tuulen ulvontaa makuupussini uumenista. En ollut aikaisemmin yöpynyt näin korkealla, joten olin yllättynyt ja tyytyväinen siitä, että sain kuitenkin jonkun verran nukuttua.

Vuorikiipeilyn tähtihetkiä: päähän sattuu ja mahassa velloo.

Vuorikiipeilyn tähtihetkiä: päähän sattuu ja mahassa velloo.

Aamuun mennessä teltan pinta-ala oli pienentynyt puolella, kun tuulen pöllyttämä lumi oli painanut teltan seinää toiselta puolelta. Päänsärky oli kuitenkin poissa ja vaikka jonkun verran heikotti kun en ollut syönyt muuta kuin puolikkaan proteiinipatukan, olo oli muuten ihan kohtalainen. Ei muuta kuin kengät jalkaan, kamat rinkkaan ja alas päin! Päivä oli pitkä, kun laskeuduimme koko matkan kolmosleiristä ykköseen. Yöllä satanut lumi oli pehmeää ja upotti melkoisesti, myöhemmin päivällä se muuttui sohjoksi kun aurinko alkoi lämmittää. Pääsimme kuitekin kunnialla takaisin ykkösleiriin, jossa viettäisimme seuraavaksi muutaman vapaapäivän leväten ja valmistautuen huiputukseen!

Read more

Kaiken sen lepäilyn jälkeen koitti vihdoin aika lähteä ylöspäin, matkanteko ykkösleiristä kakkoseen aloitettiin neljältä aamuyöllä. Kirkas kuunvalo valaisi polkua kun ylitimme moreeniharjanteita ja jäätikköä ennen auringonnousua. Noin tunnin kävelyn jälkeen laitettiin jääraudat jalkaan ja muodostettiin kaksi köysistöä. Tästä alkaisi railoinen jäätikkö ja varsinainen ylämäki. Yöllä ei onneksi ollut edes kylmä, vain muutama aste pakkasta ja pian aurinkokin alkaisi lämmittää.

Jääraudat kenkiin ja tyypit köyteen.

Jääraudat kenkiin ja tyypit köyteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jouduimme hyppimään monien railojen yli, joista osa oli sen verran leveitä, että vähän jännitti riittääkö vauhti. Oppaamme Andrei auttoi nykäisemällä köydestä lisää vauhtia ettei loikka jäänyt vajaaksi. Railoisimman osuuden jälkeen mäki jyrkkeni, jyrkimpään kohtaan oli laitettu muutama köysi, ettei pääse tipahtamaan kovin kauas jos vaikka kompastuu. Aurinko nousi ja pian saikin jo vähentää vaatetta. Ykkös- ja kakkosleirin välillä on kohta, jota kutsutaan ”paistinpannuksi”; aurinko heijastaa ympärillä kohoavista lumisista rinteistä, ei tuule ollenkaan ja siellä tosissaan tuntee olevansa ”käristettävänä”. Lumella iho palaa todella helposti ja nenän sekä poskipäiden lisäksi huohottava kiipeilijä voi polttaa myös kitalaen, alahuulen sisäpuolen tai vaikkapa sieraimet. Edellämainitut paikat voi tietysti yrittää peittää jollain, mutta kun hengittäminen on muutenkin raskasta, ei tee mieli laittaa mitään suun ja nenän eteen. Itselläni taisi palaa sieraimet, koska niistin verta melkein koko loppureissun.

Ykkösleiristä kakkoseen on yllättävän pitkä matka (nousua 900 m, matkaa yli 10 km ja aikaa meni yhdeksän tuntia), kun vihdoin nousimme viimeisen kumpareen päälle ja saimme kakkosleirin näkyviin, oli edessä vielä ”paistinpannun” ylitys ennen kakkosleiriin saapumista. Päivä oli pitkä ja raskas, voimat tuntui loppuvan ihan täysin viime metreillä ja vielä noin 100 metriä ennen leiriä oli pakko istua tauolle. Leirissä meille oli valmiina kahden hengen teltat, täällä tultaisiin viettämään seuraavat kaksi yötä ennen kolmosleiriin siirtymistä. Kakkos- ja kolmosleirissä meidän oli itse tehtävä ruoat ja sulatettava juomavetemme lumesta. Iltapäivällä kun aurinko paistoi kuumasti ja lumi alkoi sulaa, leirin vieressä (noin 100 metriä ylämäkeen, eli puolen tunnin reissu) oleville kallioille ilmestyi pieni vesiputous josta sai kätevästi täytettyä kaikki juomapullot. Jotenkin sitä osaa arvostaa oman kodin keittiön hanaakin nykyään ihan erilailla…

Kakkosleiri (5300m).

Kakkosleiri (5300m).

Padat porisee. Oliskohan nuudelia?

Read more

Ykkösleiriin on nousua perusleiristä noin 800 metriä, joten sinne päästyämme oli taas pidettävä lepopäivä ja totuteltava uuteen korkeuteen. Huilailupäiviä tulee näissä korkeuksissa liikuttaessa melko paljon ja tällaiselle sähköjänikselle joka ei jaksa istua paikoillaan, teki välillä vähän tiukkaa vaan makoilla teltassa ja odottaa että aika kuluu. Onneksi oli lukemista mukana.

Lepopäivien ohjelma vakiintui melko pian; aamulla oli aamupala, sitten mentiin lepäämään. Parin tunnin päästä juotiin aamupäiväkahvit. Sen jälkeenhän onkin jo aamupäiväunet paikallaan. Yhden maissa saatiin lounasta (ykkösleirissä oli vielä täysi ylläpito eli kolme ateriaa päivässä), jonka perään luonnollisesti ruokalepo. Iltapäivällä taas käytiin ruokateltassa juomassa kupposet kahvia tai teetä ja tämän jälkeen vetäydyttiin taas telttoihin iltapäiväunille. Joinain päivinä kun oltiin tosi ahkeria, ehdittiin vielä ennen illallista juoda myöhemmät iltapäiväkahvit ja ottaa toiset iltapäiväunet. Illallinen tarjoiltiin seitsemältä, jonka jälkeen ei sitten muuta ehtinytkään kuin hoitaa iltatoimet ja pistää pään tyynyyn. Ja koska koko ajan oli aklimatisoituminen käynnissä (kiihdyttää aineenvaihduntaa), lisätään jokaiseen mahdolliseen väliin vielä pissalla käynti.

Ykkösleiri (4400m)

Ykkösleiri (4400m)

Keittiön tyttöjä

Keittiön tyttöjä

Meille oli perusleirissä jo osoitettu meistä huolehtivat oppaat; Yuri (Uzbekistan) oli pääopas, jämpti ja selvästi kokenut kaveri. Englantia hän ei pahemmin puhunut, tosin tuskin olisi montaa sanaa sanonut vaikka olisi osannutkin. Georgiasta kotoisin oleva Beso sen sijaan puhui myös englantia. Lisäksi oli joukon nuorin opas, Andrei (Kazakhstan) joka oli erittäin ystävällinen ja aina auttamassa parhaansa mukaan. Andrein englanninkielen sanastoon kuului: How are you? Sit down please. I love you. Very good.

Leiristä näki melkein koko reitin ylös jäätikköä pitkin kakkosleiriin asti, joten parin päivän tiirailun jälkeen alettiin olla valmiita lähtemään ylöspäin ja tositoimiin. Oppaat vielä tarkistivat että kaikilla on kunnolliset varusteet mukana; valjaat, raudat, hakku, untuvatakki, rukkaset yms. Tästä ylöspäin olisi kannettava kaikki henkilökohtaiset varusteet, tai maksettava 4 euroa/kg kantajalle. Ruoat lähtisivät kantajan kyytiin, mutta muuten päätin kantaa itse kaiken. Kun reppu oli pakattu, veikkaisin että se painoi noin 15 kg. Ensimmäisellä ”kierroksella” kiipeäisimme ensin kakkosleiriin (5300m), viettäisimme siellä lepopäivän ja kaksi yötä, sitten kakkosesta kolmosleiriin (6100m), siellä yksi yö jonka jälkeen koko matka takaisin ykköseen lepäämään, tankkaamaan ja valmistautumaan huiputusyritykseen.

Ruokien setvimistä ylempiä leirejä varten.

Ruokien setvimistä ylempiä leirejä varten.

Tiimi aklimatisoituisretkellä ykkösleirin lähikukkulalla.

Tiimi aklimatisoituisretkellä ykkösleirin lähikukkulalla.

Ykkösleiri näkyy vasemmassa alakulmassa.

Ykkösleiri näkyy vasemmassa alakulmassa.

Read more

Hei taas pitkästä aikaa! Ollaan päästy takaisin ihmisten ilmoille ja intternetin ihmeelliseen maailmaan!!! Useampi viikko on vierähtänyt ja siinä ajassa ollaan ehditty tulla hyvinkin tutuiksi herra Leninin kanssa. Teitä varmasti kiinnostaa (ja jotkut jo varmaan tietääkin) kuinka retkikuntamme menestyi, joten paljastettakoon että kolme viidestä pääsi huipulle! Itse en huippua saavuttanut, mutta kauas se ei jäänyt. Siitä lisää tuonnempana…

Oshista matkasimme Ak-Sai travelin isännöimään perusleiriin, jossa majailtiin useampi päivä korkeuteen (3600m) totutellen. Samassa bussissa meidän kanssamme matkusti myös latvialaisia, australialainen, alaskalainen ja pari turkmeenia. Leirissä tuli vastaan myös saksalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, unkarilaisia ja kaikki oppaatkin olivat joko tatzikistanilaisia, uzbekkeja, kazakstanilaisia ja georgialaisia. Missä kaikki kirgiisit???
image

Perusleirissä asustellaan tilavissa kahden hengen teltoissa, on kukkakuosiset patjat ja sähkövalot. Ruokaakin saa kolme kertaa päivässä ja näissä korkeuksissa se on vielä melkoisen maittavaakin. Päivällä kun aurinko paistoi, saattoi lämpötila nousta täälläkin melko korkeisiin lukemiin, yöllä taas sai kääriytyä kunnolla makuupussiin kun elohopea laski nollan tienoille. Ensimmäinen päivä perusleirissä vain levättiin, toisena käytiin tekemässä harjoitusnousu läheisen huipun rinteille noin 4800 metrin korkeuteen. Tämä oli ilmeisesti myös tilaisuus oppaillemme testata, onko meistä mihinkään.

Ak-sain ruokailuteltta, Lepopäivän oluet ja keltainen koti.

Ak-sain ruokailuteltta, Lepopäivän oluet ja keltainen koti.

Ak-sain perusleiri on toiminnassa joka vuosi heinä- ja elokuun. Taustalla itse Pik Lenin.

Ak-sain perusleiri on toiminnassa joka vuosi heinä- ja elokuun. Taustalla itse Pik Lenin.

Aklimatisoitumisnousu Petrovskogo peakin rinteelle.

Aklimatisoitumisnousu Petrovskogo peakin rinteelle.

image

Perusleiri näkyy alhaalla laaksossa.

Tässä vaiheessa kenellekään ei vielä tullut ongelmia korkeuden kanssa ja parin päivän hengailun jälkeen saimme siirtyä ykkösleiriin 4400 metrin korkeuteen. Omaan reppuun ei tarvinnut tälle välille laittaa kuin juomavettä ja goreteksit, kaikki muut kamppeet matkustivat ponin/aasin/hevosen kyydissä. Matkaa kertyi noin 13 kilometriä ja nousua 800 metriä. Matkan aikana perusleirin kukkaniityt jäivät taakse ja maisemat muuttuivat jäätikön reunamoreeniksi ja karuksi kivikoksi.

Read more