Yllättävä Te Araroa

Siitä on nyt kulunut reilu kuukausi, kun viimein pääsin Te Araroan päätepisteeseen 130 päivän kävelemisen jälkeen. Vasta vaelluksen jälkeen pystyin kunnolla katsomaan taaksepäin tehtyä matkaa ja miettimään, mitä se minulle merkitsi ja kuinka hyvin se vastasi odotuksiani. Olin mielestäni valmistautunut hyvin ja luulin tietäväni, mihin olen lähdössä, mutta Te Araroa osasi silti yllättää monella tapaa.

TREENAAMINEN

Olen aina kävellyt paljon, ennen reissuun lähtöä kävelin vielä enemmän ja rinkan kanssa. Mutta tällaiselle matkalle ei oikein voi valmistautua niin, etteikö alussa tulisi silti ongelmia jalkojen kanssa. Paitsi jos voit kävellä ainakin kaksi viikkoa 25 km päivässä rinkka selässä. Vaellus alkoi sadan kilometrin rantakävelyllä. Rannalla on helppo kävellä, joten moni lähtee liikkeelle aivan liian pitkillä päivämatkoilla. Minä kävelin rantaa 4,5 päivää, jotkut vain 2,5 päivää. Teit sen sitten miten tahansa, ensimmäiset viikot tien päällä ovat jaloille kovia. Minä en saanut rannalla rakkoja, mutta joka päivä viimeiset kilometrit olivat tuskaa. Tähän ei vain ole mitään oikotietä, pitkä vaellus on aloitettava maltillisesti, vaikka kuinka tekisi mieli kävellä yli 30 kilometriä päivässä. Kunto kasvaa pikkuhiljaa kävellessä ja kroppa tottuu päivittäiseen liikuntaan.

MUTA

Olin lukenut edellisen vuoden vaeltajien blogeja joten tiesin, että tulen kävelemään mutaisissa metsissä. Olin valmistautunut, asennoitunut ja valmis kohtaamaan mudan, mutta silti se pääsi yllättämään! Pohjoissaaren metsät olivat vielä paljon mutaisempia ja vaikeakulkuisempia kuin olisin ikinä osannut odottaa. Jyrkkää, märkää ja liukasta maastoa, jossa ei olisi mitenkään selvinnyt ilman kunnollisia vaellussauvoja. Eikä muta ollut ainoa vastus, myös kasvit yrittivät hidastaa matkantekoa kasvamalla keskelle polkua. Köynnökset tarttuivat kiinni joka paikkaan ja osa niistä oli kaiken lisäksi piikikkäitä. Moni vaeltaja lannistui ja luovutti kohdattuaan näitä metsiä yksi toisensa jälkeen, mutta minä jotenkin nautin niistä. Se oli kuin taistelua, minä vastaan metsät. Jokaisen voiton jälkeen tunsin itseni voimakkaammaksi, kuin olisin saanut jotain supervoimia. Tekisi mieli lisätä ansioluetteloon titteli "mutanomi", erilaisten mutien asiantuntija.

PAIKALLISET

Tiesin myös, että uusi-seelantilaiset ovat erittäin ystävällisiä. Silti saamani kohtelu ylitti odotukseni moninkertaisesti. Suomalaisen on vaikea käsittää, että täysin vieraat ihmiset voivat olla niin ystävällisiä ja avuliaita. Paikalliset pysähtyivät juttelemaan, tarjosivat juomaa ja ruokaa, kutsuivat ventovieraita vaeltajia koteihinsa. Pohjoissaarella eräs viljelijä vei reitin varrelle tuoreita appelsiineja vaeltajia varten, moni antoi vaeltajien telttailla pihallaan, tai auttoivat monella muulla tavalla. Parhaiten jäi mieleen joulupäivä, kun saman noin 5 kilometriä pitkän tienpätkän varrella minulle tarjottiin ensin jouluateria, kilometrin päässä kakkua ja vielä vähän edempänä kylmää olutta.

POLKUPERHE

Yksi parhaimmista asioista koko matkalla oli muut tapaamani vaeltajat. Jotkut näin vain kerran, toisten kanssa kohtasimme vähän väliä koko vaelluksen ajan. Joskus kun kuvittelit, ettet näe joitain tyyppejä enää ikinä kun he jäivät jälkeen tai ehtivät edelle, he saattoivatkin kuukausien kuluttua ilmestyä kirjaimellisesti "puskista". Autiotupien vieraskirjoissa näkyvät vieraat nimet saivat toisinaan kasvot, kun vihdoin tapasin jonkun, kenen perässä olin kävellyt pitemmän aikaa. Varsinkin kun vaelsin lähes koko matkan yksin, tämä vaellusyhteisö erikoisine persoonineen oli minulle tärkeä. Leiripaikalla tai autiotuvassa sai muiden kanssa käydä läpi päivän kokemukset ja jutella kaikesta mahdollisesta. Muilta vaeltajilta sai myös loistavia vinkkejä esimerkiksi varusteiden suhteen ja kuuli tarinoita vaellusreiteiltä ympäri maailmaa. Kukaan muu kuin toinen TA-vaeltaja ei voi ymmärtää, minkälaisen matkan olemme tehneet, tämä erityinen yhteys näiden ihmisten kanssa tulee varmasti pysymään loppuelämän.

RUOKA

Kuvittelin että näin pitkällä matkalla tekisin paljon erilaisia retkiruokia, suunnittelisin joka viikolle erilaisen ruokalistan, hauduttaisin linssejä ja kaikenlaista muuta terveellistä sekä paistelisin kananmunia erämaassa. Ei. Totuus on, että söin lähes koko matkan samaa ruokaa. Aamulla mysliä, päivällä tonnikalawrap, illalla pastaa tai nuudelia tonnikalan kanssa. Päivän kävelemisen jälkeen sitä oli niin nälkäinen, että mikä vaan maistui hyvältä ja se ruokaa piti saada nopeasti. Kun kävin ruokakaupassa tekemässä ostokset seuraavalle etapille, päädyin aina ostamaan samaa kuin ennenkin. Koska se oli helppoa. Kun lähdimme viikoksi melomaan Whanganui-joelle, olisin voinut ostaa vaikka mitä painavia herkkuja, joella meidän ei tarvitsisi kantaa ruokia. Mutta ei, ostin jälleen samat setit pussipastaa ja tonnikalaa. Joskus saatoin vaihtelun vuoksi ostaa muutaman kalliin retkiruokapussin, mutta niissäkin oli vain muutama joista tykkäsin (curry-kana ja hunaja-soija-kana).Olin kuullut termin "hiker hunger", senkin merkitys selvisi matkan aikana. "Vaeltajannälkä"on todellinen, joskus vain on niin kova nälkä koko ajan, että ei voi lopettaa syömistä. Mikä on vähän huono juttu, kun ruoat on laskettu riittävän tietylle ajalle. Silloin on vain pakko hillitä itsensä, tai käveltävä nopeammin seuraavaan kauppaan.

TYLSISTYMINEN

Kyllä, käveleminen oli toisinaan myös tylsää. Lähinnä pitkillä tiepätkillä, tai muuten sellaisessa maastossa, jossa ei ollut mitään erikoista nähtävää. Tai kun satoi. Tai kun kävelee kolmatta päivää möykkyisillä laidunmailla ja väistelee lehmänkakkoja. Silloin yritin saada ajan kulumaan nopeammin kuuntelemalla musiikkia tai asettamalla itselleni aikarajoja joka kilometrille.

SÄÄ

Uuden-Seelannin sää on vaihtelevaa. Yhden vuorokauden aikana voi kokea kaiken mahdollisen. Moni siellä nyt ajattelee että Suomessahan on samanlaista, mutta se ei pidä paikkaansa. Kaikki sääilmiöt ovat Uudessa-Seelannissa kymmenen kertaa rajumpia kuin meillä täällä kotona, samoin seuraukset. Suomessa sade ei ole koskaan estänyt minua lähtemästä vaeltamaan, mutta Te Araroalla jouduin usein odottamaan kun vettä tuli niin paljon. Joet tulvivat, mutaisista poluista tulee vielä mutaisempia, tiet on poikki maanvyöryjen takia ja polku saattaa samasta syystä vain hävitä.

Kaikkein pelottavimpia oli jokien ylitykset, jotka piti aina yrittää suunnitella niin, ettei niitä yritä heti sateiden jälkeen. Joen ei tarvinnut edes olla kovin syvä, mutta virta saattoi olla liian voimakas, varsinkin yksin kulkevalle. Loppumatkasta koin kyllä olevani jo niin kokenut jokien ylittäjä, että senkin voisi lisätä ansioluetteloon. Yllätyin muuten myös siitä, että märillä kengillä kävely ei ollutkaan yhtään niin epämiellyttävää kuin kuvittelin. Ehkä siihen vain tottui, kun kengät saattoivat olla märät viikonkin yhteen menoon. Tai jos ne ehtivät jossain välissä kuivua, niin hyvin pian oli taas ylitettävä joki edessä. Päivän kun jalat muhii märissä kengissä ja sukissa, illalla ne ovat mukavan pehmoiset! Siihen sitten hieroo bepanthenia pintaan ja pehmoiset sukat yöksi jalkaan, aamulla on tassut kuin uudet.

Uudessa-Seelannissa koin myös voimakkaimmat tuulet ikinä. Puuskat olivat niin kovia, että en meinannut pysyä pystyssä. Esimerkiksi Mount Rintoulilla jouduin välillä painautumaan maahan kiviä vasten ettei tuuli heittänyt minua jyrkältä vuorelta alas. Metsissä oli toisinaan pelottavaa kävellä kovalla tuulella, kun ympärillä on valtavan kokoisia vanhoja puita. En todellakaan haluaisi olla vieressä kun sellainen kaatuu.

VÄHÄLLÄ PÄRJÄÄ

Alunperinkään en kantanut paljoa tavaraa repussani, mutta matkan aikana sieltä vielä karsiutui asioita pois. Yllätyin siitä, miten vähällä ihminen loppujen lopuksi pärjää. Kosmetiikkapussissani oli hammastahna, aurinkorasva, bepanthen, 2 in 1 shampoo ja huulirasva. Pesin hiukseni vain noin kerran viikossa ja nyt ne ovat paljon paremmassa kunnossa kuin aikaisemmin, eivätkä rasvoitu yhtä nopeasti. Alkumatkasta kannoin vielä mukana kosteuspyyhkeitä, mutta nekin jäivät jossain kohtaa pois. Nautin suuresti siitä, kun päivittäinen elämä oli niin yksinkertaista, vain keskittymistä selviytymiseen ja paikasta A paikkaan B kävelyyn. Jääkylmissä vuoripuroissa peseytyminen oli luksusta, samoin se, kun aurinko sattui paistamaan koko päivän! Poissa olivat lentoemoilun aikaiset huolet siitä, että onko nyt kynnet oikean väriset ja kun sukkahousuissa oli reikä, eikä hotellihuoneessa taaskaan ollut ikkunaa oikeaan suuntaan.

LOKISTIIKKAA

Te Araroa ei ole pelkkää kävelyä. Reitin läpi kulkeminen vaatii yllättävän paljon kaikenlaisia järjestelyitä ja huolellista valmistautumista. Rannikolla on useita kohtia, joista pääsee läpi vain laskuveden aikaan, tai joudut tekemään pitkän lenkin kiertämällä ne. Vesistöjen ylitykseen pitää käyttää paikallisten operoimia venekyytejä, jotka pitää tietenkin järjestää etukäteen. Whanganui-joki on virallisesti osa Te Araroaa, vuokrakanootit pitää varata ajoissa, ettei käy kuten meille, kun yritimme mahtua joelle joulusesongin aikaan.

Ruokatäydennykset pitää tietenkin suunnitella etukäteen, reittiohjeissa on onneksi listattu kaikki mahdolliset täydennyspaikat. Eteläsaarelle on hyvä lähettää ruokatäydennyksiä postitse etukäteen, koska siellä reitti kulkee enemmän erämaassa, tai matkan varrella olevat kaupat ovat pieniä ja kalliita. Jotkut lähettävät jopa neljä pakettia, minä lähetin vain kaksi ja muista paikoista liftasin lähimpään kaupunkiin hakemaan lisää ruokaa.

Majoittuminen aiheutti myös päänvaivaa, varsinkin Pohjoissaarella, jossa on paljon yksityisten maita, eikä leiriytyminen ole joka paikassa sallittua. Päivämatkat on hyvin pitkälti suunniteltava sen mukaan, missä voi yöpyä. Toisinaan se harmitti, kun olisi halunnut vielä jatkaa matkaa, tai kun ei olisi millään jaksanut kävellä seuraavaan leiriin asti. Pisin päiväni oli 44 km, juuri siitä syystä, ettei leiriytyminen tuolla välillä ollut sallittua missään. Vaeltaminen ei siis ollut ihan niin yksinkertaista ja helppoa, kuin voisi kuvitella, vaan se vaatii paljon suunnittelua. Ostin maksullisen sovelluksen kännykkääni, josta oli paljon apua. Guthook Te Araroa App maksoi koko matkalle 39,90€ ja oli kyllä joka sentin arvoinen. Karttoihin oli merkitty kaikki hyödyllinen tieto mahdollisista leiripaikoista vesipisteisiin, sinne pystyi myös kirjoittamaan omia huomautuksia muita vaeltajia varten.