Minivaellus Kroatiassa

Tapasin paljon tosi mahtavia tyyppejä viime talvena kävellessäni Uuden-Seelannin halki, muutaman kanssa oli jo silloin puhetta, että olisi hauska mennä yhdessä vaeltamaan jonnekin muuallekin. Kun huomasimme olevamme kaikki yhtä aikaa kesällä Euroopassa, sovimme treffit Kroatiaan. Varoitin kyllä kavereita, että siellä on sitten heinäkuun lopulla tosi kuuma, mutta heitä se ei kuulemma haittaisi. Jack (Skotlanti), Michelle (Uusi-Seelanti) ja John (Alaska) saapuivat Splitiin jo pari päivää minua aikaisemmin ja ehtivät todeta, että kuumahan siellä on. Alunperin tarkoituksemme oli vaeltaa pitempi matka neljässä päivässä Velebit-vuorilla, mutta kuumuuden takia muutimme suunnitelmia. Emme nimittäin löytäneet mistään tietoa, onko reitillä vettä. Muutenkin englanninkielistä tietoa vaeltamisesta Kroatiassa löytyi tosi huonosti. Päätimme siis mennä Paklenican kansallispuistoon ja vaeltaa siellä lyhyempiä matkoja paikoissa, joissa vettä on varmasti saatavilla.

Saavuin Splitiin myöhään illalla, ystäväni olivat minua vastassa hostellissa, jossa viettäisimme ensimmäisen yön. Olimme viimeksi nähneet maaliskuun lopulla Wanakassa, Uuden-Seelannin eteläsaarella, joten juteltavaa riitti myöhään yöhön. Aamulla hyppäsimme bussiin, joka vei meidät neljässä tunnissa Starigradiin, Paklenican kansallipuiston portille. Päivällä oli aivan liian kuuma lähteä kävelemään, joten jäimme useammaksi tunniksi istumaan ravintolaan, jolla oli mukava varjoisa puutarha. Söimme lounasta ja nautimme virkistävät kylmät oluet. Viiden maissa iltapäivällä lämpötila alkoi tuntua siedettävältä, heitimme reput selkään ja suuntasimme kohti vuoria. Kansallipuiston portilla piti ostaa lupa, kolmeksi päiväksi se maksoi 80 kunaa (noin 10€). Ensimmäiseen yöpaikkaamme, Mountain Hutille, kävelisi noin kolmessa tunnissa. Heti portilta lähtiessä polku sukelsi kanjoniin, jonka jyrkät seinämät nousivat koko ajan vain korkeammalle. Paklenica on suosittu kiipeilypaikka, ja joka puolella kallioilla roikkuikin ihmisiä köysissä. Mountain Hutille asti reitti oli leveä ja helppokulkuinen, eikä kovin jyrkkä. Majalle nousua tulee merenpinnantasolta noin 400 metriä ja matkaa vajaa 10 km. Yöpyminen majassa maksaa 70 kunaa/hlö, ja sieltä saa myös tarvittaessa ruokaa (makkaraa) ja juomaa (olutta).

Paklenican porteilla

Kanjoni

Paklenica Mountaineering Clubin ylläpitämä Mountain Hut

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme aamulla aikaisin kipuamaan ylemmäs vuorille, suuntana Strugen tupa. Se on autiotuvan tapainen maja, jossa saa yöpyä ilmaiseksi. Aamulla oli mukavan viileää, ja ensimmäiset kaksi tuntia kävelimmekin varjoisassa metsässä, kunnes reitti nousi puurajan yläpuolelle ja muuttui kivikkoisemmaksi. Ylitimme pienen solan, josta oli upeat näkymät merelle asti, solan takana aukeni ruohikkoinen ylänkö. Struge on ylängöllä 1400 metrin korkeudessa, kävelimme sinne Mountain Hutilta noin kolmessa tunnissa. Olin ollut juuri ennen tätä reissua Intiassa, josta sain tietenkin jonkunlaisen tuliaisen, joka pisti vatsani toimimaan vähän turhan vilkkaasti. Jouduin siis vähän väliä heittämään repun pois ja juoksemaan kiven tai puun taakse. Oloni oli muuten ihan normaali, joten pöpö ei vaikuttanut jaksamiseeni onneksi mitenkään. Päästyämme Strugelle, söimme lounaan pihalla olevan pöydän äärellä ja menimme majaan päiväunille. Iltapäivällä teimme vielä retken Badanj (1638m) nimiselle huipulle. Näkymät ylhäältä oli upeat, eikä reitillä näkynyt ketään muita. Tältä polulta ei saanut poiketa viittä metriä kauemmas, koska alueella on edelleen maamiinoja. Paluumatkalla täydensimme vesipullot kaivolla, joka on noin 15 minuutin päässä majalta. Illalla majalle alkoi saapua muitakin, loppujen lopuksi meitä oli siellä yötä kymmenen henkeä, meidän lisäksemme hollantilaisia, kroatialaisia ja slovenialaisia.

Metsässä oli mukavan viileää

Kyllä näiden maisemien takia kannattaa hikoilla!

Struge

Eväshetki Badanjin huipulla

Badanj

En juuri nukkunut koko yönä. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että joku puri kasvojani. Joku ötökkä siis. Yritin otsalampun valossa katsoa mikä se oli, mutta en nähnyt mitään. Nukuin makuupussissa, joten en saanut puremia muualle kuin kasvoihini. Mietin jo jossain vaiheessa ulos siirtymistä, mutta siellä oli kylmä ja minulla oli vain kesämakuupussi. Aamulla kyselin muilta, oliko heitä maisteltu yön pimeinä tunteina? Ei. Todella outoa, koska samalla laverilla kanssani nukkui muitakin. Ilmeisesti kyseiset maistelijat olivat luteita. Muistimme kroatialaisen maininneen illalla, että tässä majassa olisi viime vuonna ollut ludeongelma, mutta että ne oli saatu hävitettyä. Ilmeisesti ei oltukaan. Kasvoissani ja kaulassa oli vähintään 20 puremaa, jotka kutisivat ihan hirveesti. Ja sitten oli myös se ripuli. Matkailu avartaa.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta päivästä näytti tulevan hieno, taivas oli pilvetön. Täällä ylempänä oli selkeästi viileämpää kuin alhaalla merenpinnan tasolla, eikä edes auringon paistaessa tuntunut liian kuumalta. Kävelimme upeiden maisemien halki toiselle kansallispuiston korkeimmista huipuista, Vaganski Vhr:lle (1757m), ja sieltä toista reittiä takaisin alas Mountain Hutille. Reittivalintamme tosin ei ollut paras mahdollinen, yli 1000 metrin alamäestä suurin osa oli todella jyrkkää kivikkoa, joka vaati paikoin kalliokiipeilyliikkeitä. Ilmankos tälläkään reitillä ei näkynyt muita. Lämpötila kohosi sitä mukaa kun laskeuduimme alas, kun saavuimme vähän ennen Mountain Hutia olevalle majatalolle, oli todellakin aika tauolle ja kylmille virvokkeille. Ramica Dvorin majatalolla on mukava terassi, jossa on ilmaiseksi tarjolla kotitekoisia liköörejä ja isäntä soitti haitaria sekä lauloi. Tänne olisi helposti voinut jäädä koko illaksi, mutta meidän oli vielä käveltävä koko matka takaisin alas meren rantaan. Mountain Hutilla pysähdyimme uimaan pieneen altaaseen, jonne virtaa kylmää vettä ylhäältä vuorilta, näitä pitäisi olla kilometrin välein! Illalla olimmekin jo rannalla leirintäalueella ja pääsin sukeltamaan ihanan viileään meriveteen. Minivaelluksemme Velebit-vuorilla oli juuri sopiva näihin lämpötiloihin, ehkä joskus viileämpään vuodenaikaan voisi tulla pidemmäksi aikaa. Nyt olin valmis siirtymään Bracin saarelle viettämään vielä pari hyvin ansaittua rantalomapäivää.

Luteen puremat paranivat loppujen lopuksi. Myrkytimme kaikki varusteemme ettei luteita kulkeutuisi kotiin asti. Ai niin ja se Intian tuliainen, se oli shigella-bakteeri. Matkailu avartaa.

Te Araroa Trampers Club Vaganski Vhr:n huipulla. Ihan parasta tässäkin reissussa oli tietenkin seura.

Kivikkoinen alamäki

Ilmaista likööriä!

Mountain Hutin ”uima-allas”

 

One Comment, RSS

  1. Vaellusvuosi 2017 | Sopivasti hukassa tammikuu 13, 2018 @ 17:46

    […] toi jännitystä mm Intiasta saamani shigella-bakteeri, sekä eräässä autiotuvassa mellastaneet luteet… Vuorilta laskeuduimme vielä pariksi päiväksi Bracin saarelle, joka sekin oli oikein […]

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*