Richmond Ranges

PÄIVÄ 74, HACKET HUT-OLD MAN HUT, 19 KM

Pelorus River Track oli jo Mount Richmond Forest Parkin alueella, mutta Hacket Hutilta alkoi Te Araroan Richmond Ranges-etappi, joka on yksi vaelluksen vaativimmista pätkistä. Se alkoi kävelyllä joen vartta pitkin, joki piti ylittää monta kertaa, onneksi vettä oli niin vähän että pääsin kiviä pitkin hyppelemällä lähes kuivin jaloin. Aamureippailuun kuului myös noin 1200 metrin nousu 1511 metriä korkealle Mt Starveallille. Siinä mäkeä kiivetessäni vastaan tuli ensin kaksi saksalaista tyttöä, jotka olivat kääntyneet takaisin, koska sääennuste seuraaville päiville oli huono, eivätkä he tunteneet olevansa tarpeeksi kokeneita, että voisivat lähteä vuorille huonossa säässä. Hetken päästä vanhempi saksalainen pariskunta käveli vastaan samoissa aikeissa. Tiesin kyllä, että seuraavalle päivälle oli luvattu sateita, mutta niiden piti alkaa vasta iltapäivällä ja aioin olla siinä vaiheessa jo korkeimpien huippujen toisella puolella.

Vähän ennen Mt Starveallin huippua tulin Starveall Hutille, jossa törmäsin saksalaiseen mieheen, joka oli myös lähdössä takaisin alaspäin. Ja kyllä, täällä on ihan hirveän paljon saksalaisia. Jäin tuvalle pitämään pienen tauon ja kokeilemaan jos puhelin toimisi, että voisin tarkistaa säätiedotuksen. Amerikkalainen pariskunta tuli paikalle ylhäältä päin, hekin olivat kääntyneet takaisin. No jopas nyt, eihän sieltä mitään myrskyä ole tulossa, vettä vaan. Tosin vuorten toisella puolella on hankala jokireitti, jossa joki pitää ylittää 8 kertaa, tämä voi olla vaarallista, jos alueella on satanut paljon. Minulla oli kuitenkin niin paljon ruokaa mukana, että voisin odotella parempaa säätä vaikka parikin päivää, olin myös löytänyt kartalta vaihtoehtoisen reitin, mikäli joki näyttäisi liian pahalta. Amerikkalaiset pähkäilivät tuvan pihassa säätiedotusten kanssa, minä sanoin heille heipat ja lähdin ylöspäin. En nähnyt heitä enää, joten taisivat kääntyä takaisin.

Starveall Hutin ympärillekin oli alkanut kertyä pilviä, vuoren huippu oli myös pilvessä. Ei kuitenkaan tuullut paljoa, eikä satanut, se riitti minulle. Päättäväisyyteni palkittiin, ennen seuraavan vuoren huippua, Slaty Peakiä, aurinkokin tervehti pilvien raosta. Ennen huippua reitti laskeutui hieman, pieneen notkoon, jossa oli Slaty Hut. Sieltä löysin taas kaksi ranskalaista (jep, ranskalaisiakin on paljon…) syömästä lounasta. Istuin heidän seuraansa syömään, he olivatkin minulle ensimmäiset vaeltajat, jotka kävelevät Te Araroaa etelästä pohjoiseen.

Olin taas ollut noin tuntia nopeampi kuin mitä reittiohjeiden aika-arviot sanoivat, joten päätin jatkaa vielä seuraavalle tuvalle. Nyt maisemat alkoivat pikkuhiljaa olla sitä, mitä tulin Uudesta-Seelannista hakemaan. Reitti kulki viiden huipun kautta, jotka kaikki olivat yli 1400 metriä korkeita. Nämä vuoret ovat Uuden-Seelannin Alppien pohjoisosaa. Kapea harjanne oli välillä melko ilmava, isot pudotukset molemmin puolin ja välillä joutui kiipeilemään ihan kunnolla. Laakson toisella puolella näkyi myös seuraavan päivän huiput; Little Rintoul (1643m) ja Mt Rintoul (1731m). Ne olivatkin jo ihan oikean vuoren näköisiä, paljaita ja kivikkoisia. Ennen niitä laskeuduin kuitenkin vähän reitiltä pois, Old Man Hutille. Siellä ei ollut ketään, sain koko söpön majan itselleni! Tein ajankuluksi tuletkin pieneen kamiinaan, täällä ei näköjään puut ole yhtä kosteita kuin Pohjoissaarella, kun sain ne palamaan. Tuvan ikkunasta tarkkailin Little Rintoulia koko illan, eikä se peittynyt pilviin missään vaiheessa. Aamulla tarkastaisin tilanteen uudelleen ja lähtisin matkaan aikaisin, mikäli sää näyttää suotuisalta.

Juuri ennen tätä metsää kaikki muut kääntyivät takaisin

Laakson toisella puolella näkyy seuraavan päivän huiput; Little Rintoul ja Mt Rintoul

Ei enää pitkästi seuraavalle tuvalle

Old Man Hut jossa sain olla ihan itsekseni

PÄIVÄ 75, OLD MAN HUT-TARN HUT, 14 KM

Olin hereillä jo ennen kuutta, kuuntelin tuvan ulkopuolella puhaltavaa tuulta. Onko se liian kova vai ei? Täällä puut usein saavat tuulen kuulostamaan kovemmalta kuin mitä se oikeasti on. Enimmäkseen oli aivan tyyntä, silloin tällöin tuli kovia puuskia. Kävin vielä ulkona nuuskimassa ilmaa, oli lämmin ja Little Rintoul ei edelleenkään ollut pilvessä. Puoli seitsemältä olin jo reppu selässä matkalla ylös. Tuvalta olisi noin 500 metrin nousu Little Rintoulille, josta reitti laskeutui jyrkästi vuorten väliin, sieltä toiset 500 metriä nousua Mt Rintoulille. Vuorten rinteet olivat aikamoista kivikkoa, sai olla todella tarkkana mihin astui. Varsinkin kun välillä vieressä oli satojen metrien pudotus. Kun pääsin ensimmäiselle huipulle, aurinko paistoi, vaikka pilviäkin oli taivaalla jonkun verran. Muutama kova tuulenpuuska ajoi minut pian pois huipulta, vaikka maisemia olisi voinut tuijotella koko loppupäivän. Alamäki vuorten väliin oli jyrkkä, irtonaista hiekkaa ja kiveä. Vaati täydellistä keskittymistä päästä alas ehjin nahoin. Kun lähdin nousemaan kohti seuraavaa huippua, sen ympärillä alkoi liikkua pilviä. Huipulle päästyäni sieltä ei enää nähnyt mitään, mutta ei haittaa. Olin nähnyt maisemat edelliseltä vuorelta, sitä paitsi oli jotenkin tosi kaunista, kun pilvet pyyhkivät ylitseni ja hetkittäin pystyin näkemään niiden välistä alas laaksoon. Edelleenkään ei tuullut liikaa, eikä satanut. Olin tyytyväinen, että olin jatkanut matkaa, vaikka niin moni oli kääntynyt takaisin ja varoitteli säästä. Kun pääsin alemmas vuorelta ja takaisin metsän siimekseen, melkein juoksin lopun matkaa Rintoul Hutille. Kaamea nälkä, olihan aamupalasta jo noin neljä tuntia ja muutaman kalorin olin saattanut matkalla polttaa. Tonnikalawrappiä syödessäni tutkailin tuvan ”aikomuskirjaa” (intentions book, johon kaikkien tulisi kirjoittaa milloin ovat olleet paikalla ja mihin suuntaan menossa), niistä on aina kiva lueskella ihmisten kommentteja säästä ja kaikesta muustakin.

Sateen piti ennusteen mukaan alkaa tänään iltapäivällä. Taivas oli kyllä pilvessä, mutta vielä ei satanut, päätin jatkaa vielä seuraavalle majalle, jonne arvion mukaan menisi viisi tuntia (8 km). Polku nousi vielä yhdelle huipulle Purple Topille, jonka jälkeen se lähti laskeutumaan alemmas. Olin kuullut että seuraavan majan, Tarn Hutin, vesitankki olisi rikki, eikä siellä olisi vettä, otin siis edelliseltä majalta neljä litraa vettä mukaan. Neljä litraa vettä painaa tietenkin neljä kiloa, reppu tuntui taas aika painavalta. Viimeiset kilometrit Tarn Hutille tuntuivat loputtoman pitkiltä, olin oikeasti aika väsynyt, vaikka tänään en kävellytkään kovin pitää matkaa. Olin perillä jo puoli kolmen aikaan, juuri kun saavuin tuvan pihaan, ensimmäiset sadepisarat alkoit tipahdella taivaalta. Viiden minuutin päästä vettä tulikin jo kaatamalla. Loistava ajoitus! Mikään ei ole mukavampaa kuin katsella ja kuunnella sadetta lämpimästä tuvasta, tietäen, ettei ainakaan tänään tarvitse lähteä sieltä mihinkään.

Ehdin tehdä tulet kamiinaan, kun metsästä ilmestyi kolme läpimärkää vaeltajaa. Fred (Belgia), Alex (Uusi-Seelanti) ja Nicole (Sveitsi), olivat kävelleet todella pitkän matkan Slaty Hutilta asti. Laitoin lisää puita kaminaan, että he saisivat vaatteitaan kuiviksi.

Aikaisin aamulla nousin Little Rintoulin huipulle

Seuraava huippu, Mount Rintoul, joka oli valitettavasti jo pilvessä kun pääsin sinne

 

Little Rintoulin huippuharjanne

Söpö pieni kamiina

PÄIVÄ 76, TARN HUT-TOP WAIROA HUT, 13 KM

Koko yön satoi ja tuuli kovasti, mutta sää parani heti aamulla. Silti ei ollut kiire minnekään, seuraavan tuvan jälkeen alkaisi se hankala jokireitti, joka voi olla vaarallinen kovien sateiden jälkeen. Joutuisimme siis todennäköisesti odottelemaan että veden korkeus joessa laskee. Lähdin edeltä matkaan, onneksi sade loppui kokonaan ja aurinko alkoi paistaa. Ainakaan vesi joessa ei nousisi enempää. Rinteet ovat täällä niin jyrkkiä, että kun alkaa sataa, joet ovat hetkessä täynnä vettä, mutta se myös virtaa pois nopeasti.

Polku kulki koko ajan metsässä ja oli aika mukavaa käveltävää. Paitsi viimeinen alamäki juuri ennen Mid Wairoa Hutia. Pitkä ja jyrkkä alamäki, jossa oli paljon irtohiekkaa ja -kiveä. Kuulin joen kohinan jo kaukaa, se ei enteillyt helppoja ja lepposia joen ylityksiä. Juuri ennen tupaa Wairoa-joki ylitettiin riippusiltaa pitkin, yritin siinä katsoa kuinka pahalta joki näytti, mutta oli vaikea sanoa, kun en tiennyt minkälainen se on normaalisti.

Mid Wairoa Hutissa olikin tiivis tunnelma kun minä ja kolme muuta saavuimme sinne, tuvassa oli jo kuusi vaeltajaa, jotka olivat olleet siellä edellisen yön. Pihallakaan ei voinut istua, koska ”hiekkakärpäsiä” oli ihan älyttömästi. Fred, Alex ja Nicole lähtivät melko pian eteenpäin, yrittämään jos jokireitti olisi mahdollista kulkea. Se siis seuraa Wairoa-jokea seitsemän kilometrin matkan, jonka aikana pitää ylittää monia sivujokia, sekä itse Wairoa useampaan kertaan. Jäin tupaan muiden kanssa, päätimme odottaa vielä ainakin tunnin. Oli kiva nähdä tuttuja pitkästä aikaa, tuvassa oli saksalainen Becky, joka aloitti TA:n samana päivänä kuin minä, ”Barefoot” Flo, ranskalainen, kenet olin nähnyt monen monta kertaa viime kuukausien aikana. Hän tosiaan kävelee suurimman osan ajasta paljain jaloin, siitä lisänimi ”Barefoot”. Lisäksi siellä oli Tom Aucklandista, ranskalainen Cristophe, sekä kaksi ihan uutta ihmistä; saksalaiset sisarukset Rebecca ja Florian. He kävelevät vain Eteläsaaren, eli olivat olleet matkalla vasta viikon verran.

Olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut kävellä tätä jokiosuutta yksin, olin ollut siitä vähän huolissani, ylitykset on aina vähän jännittäviä ja voivat tosiaan olla vaarallisia kun joessa on paljon vettä.

Kahden aikaan iltapäivällä koko seitsemän hengen porukka laittoi reput selkään ja lähti matkaan. Reittiohjeissa oli varoitettu että tämä etappi on vaikeakulkuinen, ja että siellä pitää myös varoa ampiaisia. Vaikeakulkuinen se kyllä olikin, koska kulki joen vartta vuoronperään molemmin puolin, eli koko ajan jyrkässä rinteessä hyvin kapealla polulla. Ampiaisiakin oli, itsekin sain yhden piston takareiteen, Flo taisi saada eniten, seitsemän pistosta. Onneksi kukaan ei ollut allerginen.

Sivujokien ylitykset olivat helppoja, mutta itse Wairoassa virtaus oli voimakas ja vettä syvimmillään yli puoleen reiteen. Selvisimme kuitenkin kunnialla jokaisesta ylityksestä, eikä ampiaisten pistosten lisäksi sattunut mitään muitakaan haavereita. Becky ja Tom olivat ennättäneet Top Wairoa Hutille ennen meitä ja tulivat vastaan joen rantaan. Becky sanoi, että kuuden hengen tuvassa oli jo seitsemän ihmistä ja koira, eikä sen ympäristössä ollut mahdollista leiriytyä. Kuvittelin ensin, että hän yritti jekuttaa meitä, mutta kun pääsin tupaan, se olikin totta. Samaan aikaan alkoi sataa, joten kaikki änkivät sisälle, kohta meitä oli pienen pienessä tuvassa 14 ihmistä ja iso labradorinnoutaja. Ne seitsemän, jotka olivat siellä jo ennen meitä, olivatkin majoittuneet tuvassa jo kaksi yötä! Joskus yhdessä tuvassa on pakko olla pitempään kuin yhden yön, huonon sään takia, mutta nämä olivat täällä ihan huvikseen. Porukka vaikutti vielä kaiken lisäksi äänekkäältä, suurin osa oli amerikkalaisia. Lähdin samantien ulos katsomaan, jos sittenkin löytäisin paikan teltalleni. Polkua vähän matkaa ylemmäs majalta löysin tarpeeksi ison läntin tasaista maata, joka oli tosin märkää ja kuraista. Silti telttailisin mieluummin siellä, kuin nukkuisin tuvassa kaikkien muiden kanssa. Pystytin telttani sateessa, sukelsin sisälle ja aloin kokkailla illallista. Olin ollut vähän nopeampi viime päivien aikana kuin olin ajatellut, joten minulla oli enemmän ruokaa jäljellä kuin tarvitsin, parempi niin! St Arnaudiin oli vielä noin kolme päivää, siellä pitäisin lepopäivän ja sinne olin myös lähettänyt ruokatäydennyksen seuraavaa etappia varten.

Illallisen jälkeen kävin tuvalla istumassa vähän aikaa muiden kanssa, mutta tunsin olevani liian vanha tähän porukkaan (kaikki alle 30), enkä yhtään jaksanut innostua amerikkalaisten jutuista. Ulkona oli aika kylmä, mutta silti olin iloinen, että sain vetäytyä telttaani ja alkaa nukkumaan, sekä herätä, milloin halusin.

Aamuaurinko

Tästä ei ehkä kannata ylittää, vaikka reittimerkki niin osoittaakin

Onneksi vähän ylempää löytyi turvallisempi paikka ylittää

PÄIVÄ 77, TOP WAIROA HUT-HUNTER’S HUT, 10,3 KM

Amerikkalaisilla alkoi loppua ruoka, joten hekin vihdoin päättivät lähteä majasta liikkeelle. He lähtivät tietenkin ensimmäisinä ja jättivät siivoamisen muille. Lähdin vähän heidän jälkeensä, vartin yli seitsemän aamulla. Yö oli ollut kylmä, vähän ylempänä vuorilla rinteet olivat valkoisia. Yöllä satanut vesi oli tullut siellä lumena. Teltassa oli kuitenkin juuri sopiva lämpötila, +7 astetta. Silloin voin pitää makuupussin vetoketjun kokonaan kiinni, ilman että tulee liian kuuma.

Aamu oli kaunis, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja joki höyrysi laaksossa kun nousin ylemmäs ja ylemmäs. Reitti nousi jyrkästi 1300 metriä korkealle harjanteelle, sieltä se nousi vielä lisää ohittaen 1615 metriä korkean Mt Ellisin huipun aivan sen vierestä. Harjanteella toimi puhelin, onnistuin varaamaan majoituksen parin päivän päähän St Arnaudiin.

Loppumatka Hunter’s Hutille olikin alamäkeä ja joen vartta, juuri ennen tupaa piti vielä ylittää joki, se niistä kuivista kengistä… Tuvassa odottikin yllätys, Ann-Claire ja Matthieu! Ranskalaiset, jotka olin nähnyt viimeksi Outdoor Pursuit centerissä uuden vuoden aattona! Jäin syömään lounasta ja keitin kupin kahvia, tämä tupa olikin tosi kiva ja siisti, sekä lämmin, koska ranskalaiset olivat tehneet tulet kamiinaan. Tuvalta oli myös hienot näköalat alas joelle ja vuorille, jotka olivat joka puolella. Amerikkalainen seurue oli pysähtynyt tuvalla aikaisemmin ja sanonut että he kävelevät joko Red Hills Hutille, tai vain seuraavalle Porter’s Creek Hutille. Eli juuri sinne minne minä ja perässäni tulevat kuusi muuta aioimme. Päätin sillä sekunnilla, että jään yöksi tähän, vaikka olin kävellyt vasta 10 kilometriä. En halua ottaa riskiä, että joutuisin taas samaan paikkaan amerikkalaisten kanssa. Ann-Claire ja Matthieu olivat myös yöpyneet heidän kanssaan samassa tuvassa ja joutuneet nukkumaan lattialla.

Loputkin porukasta saapui yksitellen paikalle. He olivat tehneet varauksen St Arnaudiin jo seuraavalle illalle, joten heidän oli pakko jatkaa matkaa seuraavalle tuvalle, oli siellä amerikkalaisia tai ei.

Meillä oli oikein leppoisa ilta Hunter’s hutissa ranskalaisten kanssa, eikä tuvalle saapunut yöksi enää ketään muita.

Tämä tässä on polku. Red Hills on nimetty näiden punaisten kivien mukaan.

 

Kukatkin oli jäässä aamulla

Ylemmillä huipuilla oli lunta

Upeat näkymät Mount Ellisiltä sinne, mistä olin tullut

PÄIVÄ 78, HUNTER’S HUT-RED HILLS HUT, 19 KM

Hyvin nukutun yön jälkeen oli mukava lähteä taas liikkeelle. Reppu alkoi olla jo melkein liian kevyt, siellä oli enää yhden päivän ruoat ja seuraavan aamun aamupala.

Tämä alue on nimeltään Red Hills, nimi tulee punaisista kivistä, joita oli paljon. Väri johtuu jostain erikoisesta mineraalista, jota on täällä paljon. Vähän väliä piti ylittää isoja kivikkoisia alueita, joilla joutui hyppimään kiveltä toiselle. Nämä punaiset kivet eivät onneksi olleet yhtään liukkaita, edes märkänä.

Seuraavalle tuvalle, Porter’s Creek Hutille piti mennä noin 4 tuntia, mutta jo kahden ja puolen tunnin jälkeen näin kirkkaan oranssin majan alhaalla laaksossa, kun ylitin korkeaa harjannetta. Perillä tarkastin heti tuvan kirjan, ja kyllä, amerikkalaiset olivat jääneet tänne yöksi, eivätkä jatkaneet eteenpäin kuten olivat uhonneet. Kuuden hengen tuvalla oli siis ollut 12 henkeä. Olin oikein tyytyväinen että olin jäänyt Hunters hutille yöksi. Vatsa ilmoitti että oli lounasaika, kaivoin siis tonnikalat ja wrapit esille ja istuin tuvan pihalle syömään. Hetken päästä jouduin kuitenkin siirtymään sisälle kun tuuli yltyi liian kylmäksi. Ann-Claire ja Matthieu ilmestyivät myös majalle kun olin jo valmis jatkamaan matkaa.

Tuvalta polku laskeutui jyrkästi joen varteen ja ylitti sen useamman kerran ennen kuin lähti nousemaan jälleen yhdelle harjanteelle. Pääsin joen yli kuvin jaloin, vettä ei ollut nyt kovin paljon ja onnistuin hyppimään kiviä pitkin. Ylitettäviä jokia ja puroja oli vaikka kuinka paljon, kaikista pääsin yli kengät kuivina, paitsi viimeisestä, joka oli leveämpi ja syvempi. Hetken mietin, ottaisinko kengät pois, koska tiesin joen olevan viimeinen, mutta en sitten jaksanut. Noin puolitoista tuntia ennen määränpäätä alkoi sataa, viimeinen etappi oli muutenkin todella märkää, melkein kuin suota, joten kengät olisivat kastuneet tässä vaiheessa joka tapauksessa. Kastuminen ei kuitenkaan tässä vaiheessa enää haitannut, tiesin että pääsen kohta tupaan kuivattelemaan vaatteitani. Red Hills Hut on uusi tupa, ja mikä hirveä pettymys kun saavuin sinne; ei kaminaa!!! En siis saisi kamppeitani kuiviksi, enkä tupaa lämpimäksi. Olin ajatellut tekeväni tulet, että mökki olisi jo lämmin kun ranskalaiset saapuvat paikalle. Harmillista kun se ei onnistuisikaan.

Tältä tuvalta oli enää 15 km kävely St Arnaudin kylään, joten en tarvitsisi seuraavalle päivälle enää muuta ruokaa kuin aamupalan ja yhden myslipatukan. Levitin kaiken muun jäljellä olevan ruoan pöydälle, saisin syödä tänään vähän enemmän kuin normaalisti! Aloitin annoksella mysliä ja kuumalla kuppikeitolla. Sitten olikin pakko vetäytyä makuupussiin kun oli niin kylmä. Vettä tuli kaatamalla, ennusteen mukaan sade jatkuisi seuraavaan iltapäivään asti. Ranskalaiset ilmestyivät sateesta läpimärkinä ja palellen, hekin olivat järkyttyneitä ettei tuvassa ollut minkäänlaista uunia tai kaminaa. Kävi vähän sääliksi, heillä ei ollut minkäänlaisia lämpimiä takkeja ja vain tosi ohuet kesämakuupussit. Mikään ei ole kamalampaa kuin palella yöllä, silloin ei nukkumisestakaan tule mitään.

Illalliseksi söin nuudeleita, toiseksi illalliseksi tonnikalawrapin ja kuppikeiton, jälkiruoaksi vielä viimeiset lakupötköt. Minun makuupussissani oli yöllä liiankin lämmin, tuvassa oli varmasti yli 10 astetta, mutta ranskikset olivat silti ihan jäässä. Toivottavasti he eivät joudu missään vaiheessa telttailemaan oikeasti kylmissä olosuhteissa vuorilla, siinä voisi käydä huonosti.

Matthieu ja Ann-Claire tutkimassa seuraavan etapin karttoja

Porter’s Creek Hut

Viimeinen kuva jonka otin, ennen sateiden alkua. Vettä tuli reilusti yli vuorokauden yhteen menoon.

PÄIVÄ 79, RED HILLS HUT-ST ARNAUD, 16 KM

Raotin silmiä ensimmäisen kerran aamulla kuudelta; satoi vettä. Seitsemältä; satoi vettä. Kahdeksaltakin satoi vielä vettä, mutta olin niin nälkäinen että oli pakko nousta syömään. Koska sade ei näyttänyt helpottavan vielä yhdeksän jälkeenkään, pakkasin kamppeeni ja lähdin kävelemään. St Arnaudiin oli noin kolmen ja puolen tunnin kävely, ensin pientä metsätietä ja loput 10 km valtatien reunaa. Vettä tuli ihan koko matkan, musiikkia kuunnellen matka meni kuitenkin melko kivuttomasti. St Arnaudissa majoituin Alpine Lodgessa, joka on toinen kahdesta majoitusvaihtoehdosta leirintäalueiden lisäksi. Tien toisella puolella oli pieni kauppa ja kahvila.

Suihku, pyykit, ruokaa. Sama jengi jonka kanssa olin kävellyt jokiosuuden, olivat edelleen Lodgessa, koska sää oli niin huono. Samoin Fred, Alex ja Nicole, joita en kuvitellut näkeväni enää koska he ovat niin nopeita. Seuraavalla etapilla on taas isompia ylitettäviä jokia, joten ajoitus sateiden kanssa on osuttava kohdalleen. On pakko varautua odottamaan, jos sää ei olekaan hyvä. Olin lähettänyt tänne itselleni ruokalaatikon seuraavaa seitsemää päivää varten, ostaisin kaupasta varmasti vielä jotain lisää, varmuuden vuoksi.

Koska oli sunnuntai, Alpine Lodgessa oli barbeque-ilta! Olin enemmän innoissaan loistavasta salaattivalikoimasta kuin lihasta, ihanaa saada jotain tuoretta! Söin niin paljon kuin pystyin ja join kyytipojaksi yhden oluen, sitten olinkin valmis sänkyyn. Pitäisin täällä yhden hyvin ansaitun lepopäivän, olen kävellyt 11 päivää putkeen. Seuraava etappi olisi 5-8 päivää ja ylittäisi Waiau solan (1870m), joka on Te Araroan toiseksi korkein kohta.

2 Comments, RSS

  1. Venla tammikuu 23, 2017 @ 07:19

    Palelee jo ajatuskin märkänä kylmissään yöpymisestä. Onko noin yleisesti näkemäsi perusteella ihmisillä siellä kunnon varusteet ?

    Mutta oot sinä kyllä uskomaton, ihaillen luen matkanteostasi. Turvallista matkan jatkoa ja jään kuulolle.

    • Suvi tammikuu 23, 2017 @ 07:29

      Kyllä täällä suurin osa on hyvin varustautuneita, välillä tulee sitten vastaan näitä jotka eivät niinkään ole valmistautuneet, tai eivät oikein ole tienneet mihin ovat lähteneet. Pitää vain toivoa ettei heidän kohdalleen osu mitään ääriolosuhteita, ettei käy huonosti.
      Kiitos ja ihanaa kevättalvea sinne! 🙂

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*