Tararua

Tararua on Wellingtonin pohjoispuolella sijaitseva noin 80 km pitkä vuorijono. Korkein huippu Mitre kohoaa 1570 metriin, tosin minun reittini ei kulkenut tämän vuoren kautta. Te Araroa kulkee vuorijonon länsipuolta noin 45 km matkan Levinin ja Waikanaen välillä. Juuri länsipuolella sataa vuosittain noin 5000 mm, joten olihan se aika todennäköistä, että ilman sadepäiviä sieltä ei pääse pois. Reittiohjeissa varoitetaan useammassa kohtaa Tararuan erityisen rajuista ja nopeasti muuttuvista sääoloista. Monen mielestä se on kuitenkin myös yksi kauneimmista alueista Te Araroan varrella Pohjoissaarella.

PÄIVÄ 60, MAKAHIKA-TE MATAWAI HUT, 20 KM

Olin pystyttänyt telttani jotenkin vähän viistolle alustalle, joten valuin koko ajan yöllä teltan toiseen reunaan, enkä oikein saanut nukuttua. Puoli kuudelta aamulla alkoi olla vähän valoisaa, nousin ylös ja lähdin matkaan syötyäni aamupalan. Oli taas ollut kylmä yö, kävelin aluksi untuvatakki päällä ja pipo päässä, kunnes aurinko nousi vuorten takaa ja alkoi lämmittää kunnolla. Polun alkuun oli neljä kilometriä, parkkipaikalla pysähdyin tutkimaan alueen karttaa ja täytin ”aikomuskirjan” (=intetions book), joka löytyy joka tuvasta matkan varrella, sen merkintöjä käytetään apuna, jos joku häviää vuorille.
Jacob oli neuvonut minulle vaihtoehtoisen reitin ensimmäiselle autiotuvalle, joka olisi kuulemma mukavampi ja vähemmän mutainen kuin Te Araroan mukainen polku. Ensimmäisestä risteyksestä en siis lähtenytkään seuraamaan Te Araroan reittimerkkejä, vaan käännyin vasemmalle ja lähdin kävelemään Ohau-joen vartta. Parin tunnin päästä käännyin ylös Gable End-harjanteelle, joka yhdistyisi ylempänä Te Araroa-reittiin. Ylämäki oli raskasta nousta, välillä joutui vähän kiipeilemään puiden juuria apuna käyttäen, nousu oli niin jyrkkää. Joki oli reilussa sadassa metrissä, reitin korkein kohta oli 985 metriä korkea Richards Knob, nousua tuli siis reilusti. Rinkassa oli ruokaa melkein viikoksi, se tuntui todella painavalta, eikä yhtään helpottanut matkantekoa. Kiipesin, kiipesin ja kiipesin, tuntui ettei ylämäki lopu koskaan. Puuraja on täällä todella ylhäällä, noin tuhannessa metrissä. Saatat siis olla hyvinkin korkella, mutta et näe mitään, koska kasvusto on korkeillakin harjanteilla niin tiheää. Koko päivän aikana näin yhden ihmisen, se oli joku paikallinen päiväretkeilijä, joka tuli harjanteella vastaan pieni päiväreppu selässä.
Olin kävellyt kuusi tuntia, kun vihdoin pääsin Richards Knobille ja polkujen risteyskohtaan. Tästä tuvalle oli kolme kilometriä, kyltissä luki, että matkaan menee kaksi tuntia. Ensin piti laskeutua 300 metriä ja kiivetä ylös melkein saman verran. Caleb oli sanonut, että tuvalle pitäisi päästä seitsemässä tunnissa, se oli hyvä arvio, minulla meni juuri sen verran. Puoli kahden aikaan saavuin tuvan pihalle ja löysin rappusilta kaksi ihmistä. Saksalaiset Kerstin ja Oliver olivat myös TA-vaeltajia, enkä ollut tavannut heitä aikaisemmin. Olin iloinen, etten joutunut olemaan tuvassa yksin, varsinkin jos sää menisi huonoksi ja joutuisimme jäämään sinne ylimääräiseksi päiväksi. Ainakin tuvassa olisi hyvät oltavat, tilaa oli 18 ihmiselle ja sisällä oli myös kamiina.
Ai niin ja olihan tänään uuden vuoden aatto! Jätimme raketit ja juhlimisen muille, olimme nukkumassa jo yhdeksän aikaan illalla ja vuosi vaihtui ihan huomaamatta.

Kosteat pellot höyrysivät kun aurinko alkoi lämmittää

Tämä oli vaihtoehtoinen (ja kuulemma parempi) reitti alkuperäiselle Te Araroalle

Ylhäällä harjanteella pääsi vihdoin näkemään maisemia

PÄIVÄ 61, LEPOPÄIVÄ, TE MATAWAI HUT

Sade ja tuuli oli alkanut jossain vaiheessa yöllä. Heräsin taas kuuden aikoihin, näin suoraan makuupaikastani ikkunasta ulos, käänsin saman tien kylkeä ja jatkoin unia. Rankkasade jatkui ihan koko päivän, tuuli yltyi iltapäivää kohti ja puuskat olivat todella kovia. Mutta meilläpä ei ollut mitään hätää, ruokaa oli moneksi päiväksi ja majassa oli lämmin. Päivä meni mukavasti välillä kahvia keitellen ja sitten taas makuupussissa loikoillen. En ole koskaan kuullut että tuuli ja sade pitäisivät niin kovaa meteliä kuin nyt. Toivoimme ettei kukaan olisi nyt ulkona kävelemässä, mahtaisi olla melko kurjaa. Olin oikeastaan ihan ihan tyytyväinen, että jouduin pitämään lepopäivän, edellisestä oli jo kaksi viikkoa. Tämä oli sitä paitsi hyvä paikka levätä, ei ollut juuri mitään tekemistä, eikä rahaakaan mennyt mihinkään. Yritimme kyllä tehdä tulet kamiinaan, mutta emme onnistuneet. Kaikki puut oli niin kosteita, ettei mikään syttynyt.
Seitsemän aikaan illalla näin jonkun vilahtavan ikkunan ohi, joku hullu oli kuitenkin lähtenyt tässä säässä kävelemään! Ja sehän oli vanha tuttu Griggs, jonka olin nähnyt viimeksi juuri ennen Aucklandia. Ilmeisesti häntä ei ”pikku sade” haitannut. Majassa oli petipaikat 18 vaeltajalle, joten tilaa oli hyvin! Tuuli helpotti iltaa kohden, mutta sade ei. Ei auttanut muu kuin toivoa, että aamulla sää olisi parempi, seuraava pätkä olisi nimittäin kävelyä korkealla harjanteella, jossa ei juuri ole suojaa huonolta säältä.

Ei oikein välity tästä kuvasta miten kova myrsky oli, vettä tuli ja tuuli ulvoi nurkissa

Oliverin vuoro yrittää tehdä tulet

PÄIVÄ 62, TE MATAWAI HUT-NICHOLS HUT, 13 KM

Kello kuusi raotin varovasti silmiä, ainakaan puut ikkunan takana eivät heiluneet ihan yhtä kovasti kuin edellisenä päivänä. Kävin majan rappusilla haistelemassa ilmaa, pientä tihkusadetta tuli edelleen, eikä vuoria näkynyt pilvien takaa. Menin vielä hetkeksi makuupussiin ja tuijottelin ikkunasta ulos, muut nukkuivat vielä. Puoli seitsemältä en kuitenkaan jaksanut enää odotella, nälkäkin oli. Aamiaismysliä syödessäni muutkin heräilivät, sää näytti paranevan koko ajan. Oliver ja Kerstin olivat jo hetken suunnitelleet lähtevänsä takaisin Leviniin, mutta koska näimme pilkahduksia sinisestä taivaasta, hekin päättivät jatkaa matkaa ylemmäs.
Lähdin ensimmäisenä majalta nousemaan kohti Pukematawain huippua, joka oli melkein 600 metriä korkeammalla. Nousu oli kuitenkin melko helppo ja maisemat paranivat hetki hetkeltä, kun pilvet vihdoin väistyivät auringon tieltä. Vajaassa kahdessa tunnissa pääsin Pukematawain huipulle, josta reitti haaraantui kolmeen suuntaan. Lähdin kyltin osoittamaan suuntaan, Dracophyllum hutille. Se oli pieni autiotupa, jossa on vain kaksi punkkaa. Olin suunnitellut syöväni lounaan siellä ja jatkavani vielä seuraavalle Nichols Hutille. Polku seurasi kapeaa harjannetta yli 1000 metrin korkeudessa. Muuten se oli todella hieno, maisemat molemmin puolin harjannetta olivat upeat, mutta valitettavasti mutaa oli paljon. Ja se oli liukasta. Muutama läheltä-piti-tilanne ja lipsahdus pisti taas kävelemään vähän varovammin. Harjanteella tuuli jonkun verran, mutta ei liian kovasti. Takin huppu päässä sitä ei edes huomannut.
Vähän ennen Dracophyllum Hutia polku sukelsi metsään, olin laskeutunut puurajan alapuolelle. Kaikki puut oli paksun sammalen peitossa, oikea peikkometsä! Pikkuinen oranssi maja löytyi keskeltä tätä peikkometsää, istuin rappusille syömään lounasta. Vain noin kymmenen minuuttia minun jälkeeni Griggs ilmestyi paikalle, puolen tunnin päästä myös Kerstin ja Oliver. Matkaa lähtöpaikasta majalle oli vain 8 km, mutta meillä kaikilla meni siihen melkein viisi tuntia. Kertoo taas jotain polun luonteesta… Reittiohjeiden mukaan seuraavalle majalle olisi vain 5 kilometriä ja että siihen menisi neljä tuntia. Eli jotain vielä vaikeakulkuisempaa oli odotettavissa.
Griggs lähti ensimmäisenä jatkamaan matkaa, minä vähän hänen jälkeensä. Melkein koko loppumatka oli sammaleista peikkometsää, kunnes polku nousi taas yli 1200 metriin, juuri ennen Nichols hutin risteystä. Polku ei kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin olin kuvitellut. Tupa oli vain viisi minuuttia polulta sivuun, vähän alempana rinteessä, joten harjanteella puhaltava kylmä tuuli ei yltänyt sinne. Tässä vaiheessa pilvet olivat ympäröineet harjanteen, ei enää maisemia tälle päivälle. Nichols hutissa oli vain kuusi petipaikkaa, kahdessa kerroksessa.

Auringon noustessa pilvet alkoivat hävitä alas laaksoihin

1400 metrin korkeudesta oli hienot näköalat Te Matawain majalle, josta olin kävellyt harjannetta pitkin

Kerstin ja Oliver Dracophyllum Hutilla

Ihana sammalmetsä!

PÄIVÄ 63, NICHOLS HUT-PARAWAI LODGE, 18 KM

Vaikka voisi kuvitella, että jokainen päivä ulkona vaelluksella, olisi upea, näin ei ole. Tämä päivä oli alusta asti huono päivä. Se alkoi siitä, kun heräsin ja ptin korvatulpat pois korvista, sade ropisi tuvan kattoon. Nichols Hutilta polku nousi vielä yli 200 metriä, 1462 metrin korkeuteen. Reittiohjeissa sanottiin, ettei huipulle pidä lähteä, jos sää on huono. Mikä sitten on huono sää? Suomalaisella saattaa olla tästä vähän eri käsitys kuin monella muulla, mutta olen myös kokenut täällä sellaisia sääilmiöitä, mitä ei Suomessa tule vastaan. En kuitenkaan halunnut istua taas yhtä päivää sisällä, joten lähdin huppu päässä kohti Mount Crawfordin huippua, joka oli lyhyin reitti pois vuorilta. Griggs sanoi lähtevänsä myös pian, Kerstin ja Oliver sen sijaan sanoivat jäävänsä odottamaan parempaa säätä. Tässä vaiheessa ei onneksi satanut kuin ihan vähän, mutta näkyvyys harjanteella oli noin 25 metriä. Reitti oli merkitty noin metrin korkuisilla tolpilla, jonka päässä oli oranssi pallukka. Tolppia olisi voinut olla vähän tiheämpään, tosin kapealta harjanteelta ei oikein voinut eksyäkään mihinkään. Lähestyessäni huippua, tuuli voimistui koko ajan, mutta ei tuntunut pelottavan voimakkaalta kuitenkaan. En oikein ollut edes varma missä vaiheessa olin huipulla, sitä kun ei oltu merkitty mitenkään. Kai se oli siinä mistä polku lähti alaspäin. Huipulta alkoi yli 1200 metrin alamäki, joka oli vaikea, mutainen ja juurakkoinen. Lisäksi alkoi sataa kunnolla. Luulisi, että alamäki olisi aina melko helppoa, mutta eipä ole. Tämä ei todellakaan ole oikea paikka polvivammaiselle, onneksi omani ovat kunnossa.
Neljän tunnin tarpomisen jälkeen saavuin Waitewaewaen tuvalle. Iso uusi tupa oli aivan joen varressa, olisi varmasti ollut kaunis paikka hienolla säällä. Ripustin märät vaatteeni naulakkoon kuivumaan ja istuin syömään lounasta. Täällä näytti olevan vähän paremman näköisiä polttopuitakin, niistä saattaisi saada tehtyä tulet kamiinaan. Griggs saapui paikalle, kun yritin saada puita syttymään, huonolla menestyksellä. En ymmärrä mikä näitä uusi-seelantilaisia puita vaivaa, en ole vielä kertaakaan saanut tehtyä tulia kamiinaan, vaikka olen siinä yleensä aika hyvä. Kai täällä vaan on niin kosteaa, tai sitten siihen tarvitsee jonkun salaisen kikkakolmosen, jonka vain paikalliset tietää. Puut kyllä syttyy, mutta palaa pienellä, heikolla liekillä ja sammuu hetken päästä, vaikka mitä yrittäisi.
Vesisade vain yltyi, enkä olisi millään halunnut enää lähteä kävelemään. Olin päättänyt mielessäni, että jos saan tulet tehtyä, jään tupaan, mutta koska en onnistunut, olisi jatkettava matkaa. Reittiohjeissa sanottiin, että seuraavalle majalle olisi 4-6 tunnin matka. Olen yleensä olkut nopeampi kuin reittiohjeiden aika-arviot, mutta ei niistä koskaan tiedä. Kuusi tuntia läpimärkänä vesisateessa on kuitenkin paljon pitempi aika kuin neljä tuntia. Griggs otti ja lähti lounaan syötyään, pakotin itseni laittamaan märät vaatteet takaisin päälle ja lähtemään liikkeelle. Matkaa Parawain tuvalle oli vain 10 km, mutta tässä maastossa ja säässä siinä tulisi kestämään kauan. Matkalla oli paljon purojen ylityksiä, välillä koko polku oli kuin joki, sateen takia. Pienetkin purot olivat paisuneet pelottavan isoiksi, mutta pääsin kuitenkin kaikista turvallisesti yli. Matka tuntui loputtoman pitkältä, välillä jo epäilin olevani väärällä polulla, mutta en voinut edes tarkistaa sijaintiani puhelimen gps:llä, koska oli niin märkää. Puhelin meni aina ihan sekaisin, jos koskin näyttöön märillä sormilla. Onneksi ei sentään ollut kylmä, varsinkin kun pysyi koko ajan liikkeessä. Mieltä lämmitti myös se, että tiesin pääseväni tupaan yöksi, eikä tarvitsisi telttailla sateessa. Kun polku melkein viiden tunnin tarpomisen jälkeen muuttui helpoksi ja tasaiseksi, tiesin, että olen lähellä määränpäätä. Vielä piti ylittää yksi joki riippusiltaa pitkin, ennen kuin saavuin Parawai Lodge-nimiselle tuvalle. Tiesin löytäväni sieltä ainakin Griggsin, mutta yllättäen myös Sally sekä ranskalaiset Flo ja Anthony olivat siellä. He olivat viettäneet lepopäivän majalla, koska sää oli niin huono. Oli kiva nähdä Sally taas, ilta meni mukavasti kuulumisia vaihtaessa. Koska koko päivän satoi vettä, jouduin taas pitämään kameran repussa, eikä tältä päivältä ole muita kuvia kuin nämä kaksi.

Nichols Hut

Parawai Lodge, Sally ja Anthony pelaamassa korttia

PÄIVÄ 64, PARAWAI LODGE-WAIKANAE

Olin hyvin tyytyväinen itseeni ja edellisen päivän suoritukseen. Vaikka se ei sillä hetkellä hyvältä tuntunutkaan, niin jälkeenpäin tuli voimakas olo, koska olin potkinut itseäni mukavuusrajojen ulkopuolelle ja selvinnyt siitä. Vielä olisi yksi päivä metsässä, jonka jälkeen loput 90 kilometriä Wellingtoniin olisi helppoa ja mukavaa käveltävää.
Tällekin päivälle oli luvattu sadetta, mutta aamulla ei ainakaan satanut kun lähdin majalta. Griggs oli lähtenyt jo vähän ennen minua, Sally ja kumppanit jäivät vielä majalle pakkaamaan tavaroitaan. Mikään ei ollut kuivunut yön aikana, joten samat märät vaatteet päälle taas. Yritä siinä sitten hokea mielessäsi, että ”villa lämmittää märkänäkin, villa lämmittää märkänäkin…”
Parawai Lodgelta Waikanaen kaupunkiin oli 25 kilometriä. Ensimmäiset 14 km oli polkua, joka kiipesi ylös Pukeatuan (812m) huipulle ja toista puolta alas. Loppumatka oli käveltävä tiellä. Tararuaan verrattuna polku oli hyvin helppoa, vähemmän mutaista, eikä se edes noussut kovin jyrkästi. Mitään näkymiä huipulta ei ollut, koska oli pilvistä. Ei kuitenkaan satanut, aurinkokin pilkisti välillä pilvien välistä. Melkein juoksin polkua alas, reppukin oli nyt kevyt, siellä ei ollut enää paljoa ruokaa jäljellä. Ensin maasto oli mukavan pehmeää lehtien peittämää maata, sitten se muuttui vielä pehmeämmäksi havujen peittämäksi maaksi. Kun vihdoin pääsin kukkulalta alas, tulin joelle joka piti ylittää. Tielle oli tästä enää kilometri, joten päätin jäädä joen varteen lounaalle ja pestä samalla kuraiset kenkäni. Keitin kahvit ja siinä istuskellessa aurinkokin alkoi taas paistaa. Kun pääsin tielle, pilvet olivat hävinneet kokonaan ja oli melkein kuuma. Pohjoissaaren viimeinen metsä oli nyt kävelty! Wellingtoniin oli vielä melkoisesti matkaa, mutta silti tuntui että olin jo perillä. Parin tunnin päästä saavuin Waikanaeen, jossa yritin etsiä majapaikkaa, mutta kaikki motellit olivat täynnä ja ainoa leirintäalue oli kaukana. Erään motellin ystävällinen täti neuvoi minua menemään junalla seuraavaan kylään ja majoittumaan siellä. Hän jopa soitti puolestani hostelliin ja varasi minulle huoneen. Tyytyväisenä hyppäsin junaan ja ajelin Paraparaumu Beachille. Siellä oli mentävä vielä 15 minuuttia bussilla, kunnes saavuin rantaan josta löysin hostellini, Barnacles Seaside Innin. Tararuan koettelemusten jälkeen olin mielestäni ansainnut oman huoneen, eikä 50 dollaria siitä ollut paha hinta. Illalla ehdin vielä pestä pyykit, käydä syömässä maukkaan kala-annoksen illalliseksi ja suunnitella seuraavan päivän etappia.

Pukeatuan huippu oli pilvessä

Olihan se pestävä kengät ennen kaupunkiin saapumista

Uteliaita nelijalkaisia matkan varrella

Barnacles Seaside Inn Paraparaumu Beachillä

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*