Motivaatio, missä olet?

PÄIVÄ 54, WHANGANUI-KOITIATA, 36 KM, JOULUPÄIVÄ

Nukuin normaalia pitempään, joulun kunniaksi. Aamupalan jälkeen piti hyvästellä Daniel, Anna ja John, jotka jäivät vielä Whanganuihin. Lähdimme Billin ja Emilyn kanssa matkaan, ensin olisi käveltävä Whanganuin keskustaan, jonne oli leirintäalueelta 7 km, sieltä sitten valtatie kolmosta pitkin eteenpäin. Koko päivä olisi tiellä kävelyä, mikä on tosi tylsää, mutta ainakin kilometrejä kertyy nopeasti. Ensimmäinen mahdollinen leiripaikka oli 36 kilometrin päässä Koitiatassa.
Koska oli joulupäivä, minulla oli päässä punaiset poronsarvet, joissa oli kulkusia. Monet ohiajavat autot soittivat torvea ja vilkuttivat, kaikki tuntuivat olevan joulumielellä. Valtatien reunassa oli onneksi suhteellisen hyvin tilaa, ei tarvinnut väistää autoja ojan puolelle. 19 kilometrin jälkeen käännyin valtatieltä pienemmälle tielle, joka vie meren rantaan. Tätä vielä noin 8 km ja olisin perillä Koitiatan rantakylässä. Olin kuunnellut musiikkia ja paahtanut menemään omaa tahtia, Bill ja Emily olivat jääneet taakse eikä heitä näkynyt. Pian käännyttyäni pienelle tielle, viereeni pysähtyi auto ja ystävällinen nainen kysyi, haluaisinko tulla heille syömään. No mikä ettei! Talo oli vain 200 metrin päässä, sisällä odotti notkuvat herkkupöydät ja tupa täynnä ihmisiä. Olipa siellä yksi tuttukin, Ned oli myös kutsuttu tien varrelta sisään ja hän istui jo ruokapöydässä. Minulle tehtiin tilaa pöydän ääreen, annettiin lautanen käteen ja kehotettiin syömään mitä vain ja niin paljon kuin haluan. Tarjolla oli salaatteja, perunaa, lammasta ja vihanneksia. Jälkiruokaakin oli vaikka minkälaista, juustokakusta pavlovaan (Uusi-Seelantilainen marenkijälkiruoka). Kaikkea piti tietysti maistaa. Kun vihdoin nousimme Nedin kanssa pöydästä, oli maha täynnä ja olisin mieluummin mennyt päiväunille kuin kävellyt vielä 7 km. Kiitimme koko sukua ruoasta ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ned oli tosiaan se Walesistä kotoisin oleva heppu, joka löysi vessalapioni polulta kun olin sen vahingossa pudottanut.
Jaloissa alkoi tuntua aika pahalta tässä vaiheessa, olin kuitenkin istunut kanootissa viikon ja ennen sitä vielä pitänyt lepopäivän. Eli kahdeksaan päivään en ollut juuri kävellyt ja sitten yhtäkkiä lähes 40 km kovalla asfaltilla.
Tien varrella oli taloja siellä täällä, yhden talon pihasta peräämme juoksi pieni poika, mukanaan neljä palaa kakkua. Voi pojat, lisää herkkuja! Siinä kävellessä pistelimme kakut poskeemme ja juuri kun ne loppuivat, auto hidasti kohdallamme. Mies kurkisti auton ikkunasta ja kysyi haluaisimmeko oluet, hän asuu kuulemma seuraavassa talossa. Johan tässä jano olikin. Kävelimme talon pihaan ja mies toi meille kummallekin oluet ja tölkit rommikolaa. Ja taas matka jatkui, nyt olutta hörppien. Kun vihdoin pääsimme leirintäalueelle, olin niin täynnä että jouduin makaamaan hetken nurmikolla. Ennen meitä paikalla oli vain Britney ja Jacob, amerikkalainen pariskunta. Vähän meidän jälkeemme leiriin tuli vielä liuta tuttuja, meitä TA-kävelijöitä oli siellä yhteensä yhdeksän. Leiri oli kauniilla paikalla ihan rannalla, istuimme porukalla puisella korokkeella ja katselimme upeaa auringonlaskua.

Valtatie 3

Jouluillallisella, Ned oikealla ja kaksi muuta ovat talon väkeä

PÄIVÄ 55, KOITIATA-MOUNT LEES RESERVE, 36 KM

Olin ilmeisesti aika väsynyt edellisen päivän jäljiltä, nukuin todella hyvin melkein kuuteen asti, silloin alkoikin jo olla valoisaa. Istuin makuupussissa, keitin aamukahvit sekä söin aamumyslini. Muutkin kuuluivat olevan jo hereillä. Olin lähtövalmiina samaan aikaan muutaman mun kanssa, lähdimme samaa matkaa kohti rantaa, jota pitkin reitti kulki seuraavat 8 kilometriä.
Hiekkarannat ovat muuten hienoja, mutta jos hiekka on pehmeää, kuten tällä rannalla, käveleminen on tosi raskasta. Jäin heti muista jälkeen, kuten aina jos alusta on tällaista, missä tuntuu ettei pääse eteenpäin laisinkaan. Rannalle oli ajautunut paljon isoja harmaantuneita puunrunkoja, joista oli pakko pysähtyä ottamaan kuvia. Rannalta polku nousi hiekkadyynien yli pienelle metsätielle, jota olisikin sitten melkein Bullsin kylään asti. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja hakkuuaukealla oli aika hikiset oltavat. Yritin paeta kuumuutta pienen puun varjoon syömään lounasta, ainakin parikymmentä lehmää tuijotti minua ja lounastani aidan takaa.
Jalkani olivat edelleen kipeät, eikä tiellä kävely yhtään auttanut asiaa. Olin päättänyt kävellä ainakin Bullsiin asti, katsoisin sitten siellä miltä tuntuu. Bulls (bull=härkä) ottaa nimensä vakavasti, jokaisen jalkakäytävän alkuun on asfalttiin maalattu pieni punainen härkä ja kylän keskustassa on tolppa jossa opastetaan härkämäiseen tyyliin erinäisiin paikkoihin, esimerkiksi vessa on ”relieve-a-bull”.
No Bullsistahan löytyi tietenkin McDonalds, kuten olin vähän toivonutkin, saisin pitää tauon ja samalla päivittää blogiin Whanganui-osion. Olin jo syönyt lounaan, joten tilasin vain jätskin ja ison appelsiinimehun. Kun olin saanut päivitykset tehtyä, olin päättänyt jatkaa matkaa, vaikka jaloissa tuntuikin aika ilkeältä. Siten minulla olisi lyhyempi matka seuraavana päivänä, kun kävelisin joka tapauksessa Palmerston Northin kaupunkiin. Bullsista oli vielä 9 kilometriä Mount Lees Reserviin, joka oli ilmainen leirintäalue. Viimeiset kilometrit piti kävellä hampaita kiristellen, eikä edes yltiöiloinen lattarimusiikki auttanut. Pääsin kuitenkin perille, leirissä oli jo sama tuttu jengi kuin oli ollut edellisessäkin paikassa, paitsi Bill ja Emily eivät olleet vielä saapuneet. Olin niin poikki saatuani teltan pystytettyä, etten jaksanut edes raahautua piknikpöydän äreen 50 metrin päähän, missä muut istuivat syömässä illallista. Istuin teltan edessä kokkaamassa, siitä ei ainakaan tarvitsisi ryömiä kauas nukkumaan jos uni tulee kesken illallisen. Bill ja Emilykin ilmestyivät hetken päästä, koko porukka oli koossa taas.

Rannalle

Aurinko paistoi vähän liian lämpimästi tällä hakkuuaukealla, ei sillä että valittaisin…

Bull-maiset kyltit. Mentula voisi muuttaa tänne maskotiksi.

PÄIVÄ 56, MOUNT LEES RESERVE-PALMERSTON NORTH, 28 KM

Aamu oli aika viileä, pilvinen ja tuulinen. Ei kuitenkaan niin kylmä, että olisi tarvinnut takkia. Jo kolmas päivä tiellä kävelyä, tänäänkin enimmäkseen asfaltilla. Olin saanut kipeän rakon isovarpaan ja seuraavan varpaan väliin. Outo paikka rakolle, mutta siellä se vaan oli ja tuntui joka askeleella. Pysähdyin välillä päästämään enimmät nesteet siitä ulos, se helpotti aina hetkeksi. Jacob ja Britney kävelivät pitkään edelläni, mutta kun tulin Feildingin kylään, he jatkoivat suoraan kun minä poikkesin reitiltä ja kävelin kylän keskustan halki. Etsin kahvilaa, jossa voisi hetkeksi istua ja nauttia vaikka cappuccinon, mielellään jos se olisi vielä leipomo-kahvila, niin vielä parempi. Löysin kaksikin kahvilaa, joista toinen oli myös leipomo, mutta kumpikin oli kiinni! Ilmeisesti kaikki olivat vielä joululomilla. Kauhea pettymys ja harmitus, missä voisin pitää tauon? Kulman takaa pilkotti, mikäs muukaan, kuin McDonaldsin kultaiset kaaret. Täällä mäkkäreissä on myös McCafe, eli sieltä saa ihan hyvää kahviakin, en tiedä onko niitä Suomessa? Sain siis loppujen lopuksi cappuccinoni, eikä koukkaus kylän raitille ollut turha.
Bunnythorpen kylässä pysähdyin syömään lounasta, löysin lasten leikkipaikan jossa oli myös piknikpöytä. Juuri kun olin levittänyt lounastarpeeni pöydälle, alkoi sataa. Onneksi vieressä oli julkiset wc:t, joiden edessä oli pieni katos. Siirsin lounaani katokseen ja söin siinä vessan oven edessä. Tuli ihan työt mieleen, lentokoneessa melkein aina tuli pidettyä kaikki ruokatauot vessan vieressä, muuta paikkaa kun ei ollut.
Vähän ennen Palmerston Northia alkoi tuulla kovasti. Voimakas tuuli ottaa kiinni rinkasta ja heittelee helposti tällaista pientä ihmistä minne sattuu. Näytin varmasti siltä, että olisin humalassa, kun seilasin jalkakäytävää puolelta toiselle. Olin varannut petipaikan hostellista, joka oli aivan kaupungin keskustassa. Kävelin suorinta tietä sinne, kun Te Araroa-reitti kiersi kaupungin itäpuolelta. Pepper Tree Backpackers oli kauniissa vanhassa puutalossa, omistaja tuli avaamaan oven kun soitin ovikello. Majoituin kuuden hengen huoneeseen, jossa ei ainakaan vielä ollut ketään muita. Pesin vähät pyykkini käsin ja vein ne ulos kuivumaan. Ainakin ne kuivuisivat nopeasti kovassa tuulessa.
Palmerstonin jälkeen Te Araroa jatkuu kohti Tararuan vuoristoa, jossa reitti kulkee taas yli 1000 metrissä. Tiesin, että siellä tulisi olemaan kylmä, siksi halusin ostaa uudet villakalsarit. Lähdin keskustaan etsimään retkeilyliikettä, joita löysinkin peräti kolme, mutta kaikki olivat menneet kiinni jo puoli viideltä jouluaikataulun mukaan. Kävin hakemassa ruokakaupasta syömistä illaksi ja aamuksi, hedelmiä ja jogurttia! Niitä tulee metsässä aina ikävä. Loppuillan vietinkin sängyssä, eikä huoneeseen tullut ketään muita, sain olla ihan rauhassa.

Aamukahville oli muitakin tulijoita

Pahoittelut, tältä päivältä on vain pari tosi tylsää kuvaa. Sateella on pakko pitää kamera repussa. Tämä on Feildingin keskustasta, josta etsin kahvilaa ja löysin mäkkärin.

PÄIVÄ 57, PALMERSTON NORTH-KAHUTERAWA 1498 KM, 23 KM

Jalat tuntuivat jo vähän paremmilta kuin edellisinä päivinä, mutta päätin silti kävellä tänään vähän lyhyemmän matkan. Aamupäivällä oli hoidettava ostokset, jotka eilen jäivät tekemättä. Täälläkin alkoi joululta alennusmyynnit, sain merinokalsarini hyvin edullisesti Mac Pacin liikkeestä. Bivouac Outdoorin alennuskorista löysin kivan pipon alle kymmenellä eurolla. Pak’n Save on täällä edullisin ruokakauppa (ja yleensä isoin), sieltä kävin hakemassa ruokatäydennykset ja lähdin matkaan. Enää ei tuullut niinkuin eilen, mutta sää oli pilvinen ja viileä. Kun pääsin pois keskustan alueelta, reitti kulki Masseyn yliopiston ohi, Bedisloen puistoon. Halusin vain pian pois kaupungista ja asfaltilta. Kolme kokonaista päivää pelkkää tiellä kävelyä (-8km hiekkarantaa) on liikaa, oli melkein jo ikävä mutapolkuja ja köynnöksiä. Jotkut siirtyivät bussilla Whanganuista suoraan Palmerston Northiin, välttääkseen tiellä kävelyn. Ymmärrän ihan täysin, mutta en kuitenkaan halunnut itse jättää väliin niin pitkää pätkää reitistä.
Bedisloen puiston jälkeen oli vuoron perään asfalttia ja pientä metsätietä. Viimeiset kilometrit ennen suunnittelemaani leiripaikkaa, oli päällystettyä tietä, joka oli umpikuja. Siksi olinkin ihmeissäni, kun tiellä oli tosi paljon liikennettä. Autoja tuli ja meni, enkä ymmärtänyt mihin ne oli menossa ja mistä tulossa. Kunnes pääsin tien päähän, jossa tiesin olevan jonkunlaisen parkkipaikan. Parkkis oli täynnä autoja, koska sieltä lähti laaja maastopyöräily- ja vaellusreittiverkosto. Alueelta löytyi myös wc ja iso tasainen nurmialue piknikpöytineen. Rakensin leirini pöydän lähelle, nyt sääkin oli parantunut ja siinä auringossa istuessa näin jonkun kävelevän kohti rinkka selässä. Se oli John, uusi-seelantilainen vanhempi mies, jonka olinkin nähnyt aikaisemmin päivällä. John jäi samaan paikkaan yöksi, olikin kiva saada seuraa illallispöytään. Meillä riittikin juteltavaa, John oli asunut monia vuosia Kaakkois-Aasiassa, joka on minullekin hyvin tuttu paikka.

Bedisloe Park

Näitä merkkejä tässä on jo pari kuukautta seurattu

PÄIVÄ 58, KAHUTERAWA CAR PARK-TOKOMARU RESERVOIR, 23,5 KM

Aamu oli taas samanlainen, kylmä ja kalsea, kuten edellisenä päivänä. Oli jotenkin motivaatio hukassa, en olisi millään halunnut nousta ja lähteä kävelemään. Joella oli niin mukavaa kun oli koko ajan seuraa, nyt olin taas yksin, eikä aurinkokaan paistanut. Mieltä ei piristänyt edes se, että tänään ylittäisin vaelluksen puolivälin. Sen jälkeen Te Araroan päätepiste, Bluff Eteläsaaren eteläkärjessä, olisi lähempänä kuin Cape Reinga, josta aloitin melkein kaksi kuukautta sitten. Vaikka minulla ei varsinaisesti ole mitään aikataulua, olin kuitenkin ajatellut, että vaellukseen menisi noin neljä kuukautta. Eli siinä mielessä olin hyvin ”aikataulussa”. Alakuloa ei yhtään helpottanut tieto siitä, että kaikki viettivät iloista joulunaikaa perheidensä kanssa. Itse olin valintani tehnyt ja päättänyt lähteä reissuun.
Otin itseäni niskasta kiinni, pakkasin kamppeet ja lähdin kävelemään. Reitti kulki maastopyöräreittiä pitkin, ensimmäiset innokkaat polkijat tulivatkin vastaan jo ennen kahdeksaa aamulla. Seuraavaksi vuorossa oli seitsemän kilometriä hiekkatietä hakkuualueiden läpi, kunnes vihdoin pääsin itse asiaan ja reitti muuttui Burtton Track-nimiseksi poluksi. Sukelsin metsään ja heti ensimmäisenä minua tervehti vanha tuttu, muta! Nyt se ei haitannut yhtään, ainakin pehmeä mutainen alusta sattuu jalkoihin huomattavasti vähemmän kuin kova asfaltti. Kun olin päässyt noin 100 metriä metsäpolkua, alkoi sataa. Takki päälle, kamera reppuun ja sadesuoja repun päälle. Sateestakin huolimatta olin paremmalla mielellä, koska olin metsässä! Aamuinen motivaationpuute oli kadonnut ja rymistelin menemään uudella innolla. Polku laskeutui pitkän matkaa, kunnes vastaan tuli joki. Joen rannalla olisi ollut mainio leiripaikka suojaisten puiden alla, mutta nyt oli liian aikaista leiriytyä. Pidin kuitenkin lounastauon ja keitin kahvit. Sadetta ei puiden alla huomannut ollenkaan, lehtikatto suojaa niin hyvin, että vain muutama hassu pisara pääsee läpi.
Tauon jälkeen olis päästävä joen yli. Tiesin, että tänään tulisi olemaan useampia joen ylityksiä, mutta toiveikkaana ajattelin, että ehkä ne muut olisivat pieniä puroja, joiden yli pääsee kiviä pitkin hyppimällä. Otin siis kengät pois ja kahlasin joen yli, vesi ulottui yli polven. Myöhemmin nauratti, että olin kuvitellut pääseväni metsästä kuivin jaloin. Jokien ja purojen ylityksiä oli varmasti lähemmäs parikymmentä, ja koska satoi, niissä oli kaikissa reilusti vettä. Heti toisen joen kohdalla tajusin, ettei ole mitään järkeä ottaa kenkiä pois ja kahlasin yli kengät jalassa. Vesi varpaiden välissä tiristen kävelin läpi mutalammikoiden ja purojen, veden valuessa myös ylhäältä päin. Olin suunnitellut käveleväni noin 23 kilometriä, tekojärven rantaan. Noin tuntia ennen leiripaikkaa aloin olla aika kylmissäni, kaikki oli ihan läpimärkää. Padolle päästyäni pystytin teltan vesisateessa ja syöksyin sisälle sadetta pakoon. Märät vaatteet kun vaihtoi kuiviin, tuli heti lämmin. Sade ropisi telttaan niin kovasti, etten saanut selvää kuka pystytti teltan omani viereen, kuulin vain jotain ääniä. Kun sade vihdoin loppui seitsemän aikaan illalla, uskalsin kurkistaa ulos. Olin saanut naapurikseni Johnin, sekä ranskalaisen pariskunnan, johon olin törmännyt ensimmäistä kertaa tänään metsässä. Ripustelin märkiä vaatteitani pihalle, siinä toivossa että ne ehtisivät vielä vähän kuivua, mutta eihän ne ilman aurinkoa kuivu.

Kiva leiripaikka padon vieressä

PÄIVÄ 59, TOKOMARU RESERVOIR-MAKAHIKA OUTDOOR PURSUITS CAMP, 16 KM

Seuraava päivä onneksi valkeni aurinkoisena, ripustin vaatteeni takaisin ulos ja nyt niistä nousi höyryä kun aurinko osui niihin. Olin pystyttänyt telttani juuri oikein päin, aurinko paistoi ovesta sisään. Istuin makuupussissa ja keitin aamukahvit. Yö oli ollut melko viileä, teltassa vain 6 astetta ja todella kosteaa.
Hampaita kiristellen vaihdoin kuivat vaatteeni vielä kylmiin ja kosteisiin ”kävelyvaatteisiin”, kyllä ne kävellessä kuivuisivat. Padolta seuraavan polun alkuun oli vain pari kilometriä, Mangahao-Makahika track päättyisi Makahikan kylään, 14 kilometrin päähän. Polku oli samanlaista kuin edellisenä päivänä, kuraa ja jyrkkiä mäkiä. Korkeimmalla kohdalla oli Horowenua lookout (=näköalapaikka), josta oli hienot näkymät alas rannikolle, kuvittelin jopa näkeväni Eteläsaaren siintävän horisontissa. Toisessa suunnassa näkyi lumihuippuinen tulivuori, Ruapehu.
Oli taas ihan erilainen fiilis kävellä, kun ei satanut vettä. Auringonvalo ei juuri metsään päässyt, kasvusto on sen verran tiheää, mutta sadepäivän jälkeen osasin taas arvostaa sitä, että ainoastaan kengät oli märät. Loppumatkasta oli taas useampia jokien ylityksiä, sainpahan huuhdottu pahimmat kurat pois kengistä.
Polun loputtua jatkoin pientä hiekkatietä vielä pari kilometriä Makahika Outdoor Pursuits Centeriin, jossa TA-vaeltajat saavat leiriytyä pihanurmella. Suunnitelmani oli jättää varusteeni sinne, ja kävellä tai liftata läheiseen Levinin kaupunkiin ostamaan lisää ruokaa Tararua-vuoristoa varten. Koputin terassin lasioveen, jonka avasikin Brittney, yksi vaeltajista jonka jo tunsin. Paikan omistajat olivat lähteneet yhdeksäksi päiväksi lomalle Australiaan, eivätkä halunneet sulkea paikkaa kokonaan, koska silloin me vaeltajat olisimme joutuneet jatkamaan aika kauas seuraavaan leiripaikkaan. He olivat kysyneet jos Brittney ja hänen miehensä Jacob haluaisivat jäädä talovahdeiksi siksi aikaa.
Sain vihdoin kaiken kuivattua pihalla, päivä oli uskomattoman hieno, aivan sininen taivas ja ihanan lämmin. Vähän harmitti pysähtyä näin hienona päivänä jo yhden aikaan päivällä, olisin voinut kävellä vielä vaikka kuinka pitkästi. Mutta minun oli pakko päästä ruokakauppaan, jonne Jacob vei minut autolla. Seuraava osuus olisi 3-6 päivää Tararua-vuorilla. Käveltävä matka ei ole pitkä, vain 45 km, mutta maasto on vaativaa ja Tararua on pahamaineinen säiden suhteen. Oli siis varauduttava siihen, että joutuu odottelemaan parempaa säätä autiotuvassa.
Outdoor Centeriin saapui myös sama ranskalainen pariskunta, joka oli edellisessäkin leirissä, sekä Uusi-Seelantilainen Matt. Illallispöydässä kävimme läpi seuraavien päivien suunnitelmia; Matt jäisi lepäämään pariksi päiväksi polviongelmien takia, minä lähtisin vuorille aikaisin aamulla ja ranskalaiset vielä miettivät mitä tekisivät. Seuraavaksi päiväksi oli vielä luvattu hienoa säätä, mutta sitä seuraava olisi sateinen ja vuorilla olisi kovat tuulet. Sen jälkeen oli taas parempi päivä, joten joutuisin todennäköisesti odottamaan sadepäivän yli tuvassa, mutta eipä se haittaisi, ruokaa ainakin olisi tarpeeksi.

Horowhenua lookout

Jokien ja purojen ylityksiä oli hurja määrä tänään

Makahika Outdoor Pursuits center

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*